maanantaina, lokakuuta 31, 2005

Päivittäispiinats

Elämän pieniä päivittäiskysymyksiä: Miksi shampoo ja hoitoaine [useimmiten] myydään samankokoisissa pakkauksissa, vaikka hoitoainetta kuluu huomattavasti vähemmän? Eltaantuvia hoitoainejäämiä kertyy notkumaan muutenkin ahtaille kylpyhuoneen hyllyille, kun kuitenkin shampoota ostaessa tavallisesti tulee ostettua se hoitoainekin. Lisäksi näköjään vaihdan merkkiäkin vielä joka kierroksella – mikään ei tunnu olevan tarpeeksi kohottavaa nykyiselle apaattisesti pitkin jaloa kallonmuotoani viruvalle hiirenhännälleni.


Hulluilla päivillä [100e/tunti] tein tasakokostandardista poikkeavan hankinnan. Nyt muutaman käyttökerran jälkeen olen suunnattoman pettynyt hoitoaineyksikön käytettävyyteen. Etenkin yhdellä kädellä. Kun ei se läppä vaan aukea ilman, että kynnet on ihan ruvella. Sitten, kun se sattumoisin mahdollisimman yllättävässä tilanteessa lävähtää levälleen, ruiskahtaa [näyttääpä tutulta!] tavaraa pitkin kaakeleita [ihan ku Resurssin nyt tarttis silleen pitkin seiniä roiskia]. Kiinnipanemisen kanssa on ihan ihan yhtä kädetön olo - näpykkä ei tahdo osua reikään ja jos tönikkä jää hiemankin raolleen, niin sieltähän valuu. Voi pyhät hoitoainepyssyt sentäs! Suihkuhetketkin ahdistaa!

Shampoopullo on megakokoa, miten pitkään kestääkään, ennen kuin näistä pääsee eroon. Mihin voisi valittaa? Loreal, because you’re worth it?!? Vai oliks se Loreal? Worth what?

lauantaina, lokakuuta 29, 2005

Kirjamessuniksejä

Piipahdimme mekin kirjamessussa. Nuohosin pari tuntia divariosastolla ja tein hämmästyksekseni vain kolme [3] löydöstä. Ärsytti sen verran kauppamiesten [ilmeisen muodikas] tapa tinkiä: ”Juu, ei tää oo mun myyntikoju ollenkaan. Mä vaan tuuraan tässä sen aikaa, kun kaveri on vessassa. En uskalla näistä hinnoista kyllä tinkiä”. Tuntui olevan yhden jos toisenkin kojunomistajan rakko melko täynnä, kun samat kamuheebot siellä selittelivät tunnista toiseen. Pitäkää nahistuneet, rispaavat ja ylihinnoitellut eepoksenne. Vanhan rahan aikaan 20 oli ihan käypänen hinta jo melko hyvästäkin divarikirjasta. Niin tuntuu olevan nytkin.

Yksi mukaan tarttuneista on Joka naisen niksikirja vuodelta 1966. Siksi tässä näytteeksi yksi niksi [saattaisi aiheuttaa kiksiä siellä Naamioiden huushollissa]: ”Eteisen oven sisäpintaan voidaan kiinnittää paikkakunnan kartta – tämä kiinnityspaikka on sopivin kaupunkilaisten ahtaissa asunto-oloissa. Uloslähtiessään voi tällöin vielä tarkistaa matkansa maaliin. Asiaa helpottaa vielä, jos oma asuinpaikka merkitään värillisellä neulalla.”

Noh, pannaan jakoon toinenkin, dedikoitu Martille [ehkä kokeilen myös ilonallekiesille, kun pakkanen taas kiristyy]: ”Auton tuulilasi ei jäädy, jos sen pyyhkii tavallisella suolalla, joka on pantu pellavaisen [mistä pirusta saan pellavaisen?] tilkun sisään. Sopivinta on ommella 15 x 30 cm:n kangaskappaleesta sitä varten pussi [ompelukone, anyone?]”.

Ja tässä vielä liemenlämmittäjälle: ”Veitset puhdistetaan heti käytön jälkeen sanomalehtipaperilla. Jolleivät ne ole kauttaaltaan yhtä metallia, ei niitä pidä kastella, koska päät voivat helposti irtaantua. Vain terä pestään vedessä, pää pyyhitään kostealla rievulla. Hedelmätahrat poistetaan tuhkalla [tämä ei lie temppu eikä mikään tupakoivalle kokille].”

Niks, naks!

perjantaina, lokakuuta 21, 2005

Vuollen, ei nuol…

Perhana, pitää päivittää, jotta pompsahtais edes etusivulle päin uudella [soon-to-be?] yybertop-listauksella. Ilman päivitystäpykkää blogin nimen kyljessä ei kukaan ymmärrä klikata tänne kuikuilemaan suoraan sieltä Blogilistalta. Vaikka minusta ne tilastoni paljastamat vakikurkkijat, jotka tunkevat meille oman bloginsa [sisäsiittoisesta] linkkilistasta ovat ihan yhtä arvokkaita, ellei enempikin. Nehän ovat tosi faneja, toiveikkaita, edes jonkinmoisen uskonsa säilyttäneitä, jotka kuvittelevat meillä päiviteltävän [ja kyllä päivitelläänkin!]. Virtuaalituttujakin vielä. En kuitenkaan listaa niitä tähän, ettei vaan syntyisi mitään mielikuvia kuppikunnista. Minä tiedän, hän tietää, me tiedämme – mikäs tässä niin vaikeeta olis? Eikä ole mitään tarvetta muuttaa toimintatapoja siellä, lepo vaan.

Minkään alkeellisenkaan asian sijaan siivutan tähän pakkovuolentaan muutaman interblogistisen kintaalla viittauksen blogeihin, jotka ovat aiheuttaneet Vaanilassa hyrinää.

Toistan: Se sapuskablogi, johon jo aiemmin klinkkasin. Mikä tuottavuus ja rentous, käytännöllinen näkökulma ja innostunut tatsi. Mitä meillä laitettiin pöytään, ennen kuin oli Pastanjauhantaa? Jaksaa, jaksaa...

Arina – lyhyet riipaisut. Tässä on sellainen ”Vastarannan” kiiski, jonka vuolteissa [vai oisko se sittenkin vuolloksissa, vuoluissa, vuolahdelmissa – Kielipoliisiiii!] ei ole yhtään turhaa sanaa [kadehdittava kyky – onkohan siellä joku sanazippausohjelma käytössä ihmettelee täällä Vaanilan lörpönlärpätin]. Sanat vaan ovat mahdottoman kohdallaan ja usein merkinnöistään aiheutuu myös oivallusmoduliin mukavaa värinää ja ähellystä.

Kale, jonka ansiosta päivittäistä peliaikaa säästyy, kun ei tarvitse itse tuijotella Big Brotheria. Ansiokkaat analyysit voi lukea, kun itselle parhaiten sopii.

Loppukevennyksenä vielä Turhakkeet. Hyviä joululahjaideoita. Musta wc-paperi, miten käytännöllistä!

Ha det!

p.s. Varma joulun merkki: Gregorianin uusin hyminähorinacoverlevytys on kuulemma ilmestynyt. Hrrr, luoja varjelkoon, ettei kukaan vaan hetkittäisessä mielenhäiriössä kekkaa kiikuttaa mokomaa äänitettä meille...

tiistaina, lokakuuta 18, 2005

WEELAN; WoiwitunErkanemanEnsisijainen LankullaAstelijaNillittää

Meillä olikin jo kotona kertaalleen semmonen weelani toiminassa. Tuo vapauttava purkki, jonka avulla saatoin erkaantua ahdistavasta [liian pienestä] työkopperostamme ja siirtyä surffailemaan vaikka vessaan, kissankarvapesään, parvekkeelle, kartanomme länsi- tai itäsiipeen tai ihan vaan keskiluokkaisesti lähimmän sohvan uumeniin. Näppärä keksintö joo.

Kunnes eräänä iltapuhteena se ei vaan enää löytänyt itseään. Ihan normaalisti isolla astialla istuskelin yläaulan saniteettiposliineilla, kun yhtäkkiä ei langatonta yhteyttä vaan enää ollut. Sököks.

No, tein siinä normaalihermoilla mahdolliset korjausyritelmät, mutta ei se mötikkä vaan hönkinyt minkäänlaisia vastatunteita. Hätäpäissäni kytkin itseni väliaikaisesti piuhaan ja surffailin siihen malliin vallan tyytyväisenä, kunnes tuli parisuhteellinen tilankäytöllinen eturistiriita.

Kas kun Vaanilan emännän hermosäikeet eivät nykykunnossaan suuremmin kestä häiritseviä hönkäilyjä työtilassaan. Ei etenkään silloin, kun haluan muka-keskittyä muka-johonkin. Rapinaa, räpinää, naputusta, puhellusta, ähinää, jalan vispausta, suklaan mussutusta, vääränlaisia musiikkinäytteitä, liian likenevää läsnäoloa. Ilma loppuu ja piuha.

”No mikset sä sitä Wlania...”. Ryhdyinpä sit suivaannuksissani elvytystoimiin. Heti näin kolmen [3] tunnin set up sitä ja connect tätä orjuutuksen [re-try trallallaa] ja manuuali/nettisaittitulkinnan jälkeen voin tyydytyksellä todeta, että SE vihdoinkin taas KUKKUU täältä makuusiivekkeen suunnasta, krooh..

Piti bloggaamanikin jotain ihan aisaa, mutta en enää jaksa samaan syssyyn. Linksys – tekee langattoman tarpeettomaksi.

Taidan vetää peiton korviin ja kömpiä Mullan alle. Kun tääl Blogistanissa on näköjään hyäkkäyski menossa. Poteroon!

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2005

Nysse tuli!

Missen nykykuulumispäiväkirjasta

Elämä ei oo reiluu! Tulipa todistetuksi karvaisesti, kun upean kesän [ihanaa mökkiulkoilua ja erikoisasemassa paistattelua] päätteeksi tänne reviirilleni ihan ilman perhepoliittista keskustelua tuotiin Se. Tai siis oikeastaan Sen nimi taitaa olla Nysse. Ainakin henkilökunta hokee kokoajan, että ”Nysse haluaa ruokaa. Nysse meni leikkimään. Nysse on piilossa. Nysse taitaa olla uninen”. Perhanan Nysse. Mokoma rääpäle, josta ei edes tahdo saada kunnon painiotetta.

Se on blondi ja melkoisen ohutkarvainen. Suorastaan säälittävä nysäturkki, viiksetkin ihan mitättömät hukkapätkät, ei semmosilla minnekään voi osata navigoida. Häntä on surkea siima vaan ja olemus hömpsähtelevän huojuva. Mennä touhustaa minun lelujeni kanssa kuin huushollin omistaja, sontii minun vessaani, syö minun ruokani [ja kaiken muunkin, jotain valmisruokamöhnää pääosin, yäk] ja liehittelee minun henkilökuntaani. Mokomat lyhytnäköiset ihmiset ovat tietty ihan lääpällään Sen muka-niin-suloisiin tempauksiin. ”Nysse pesee peppua, oih, miten suloista”. Uuh!

Ensin yritin ignoorata Sen täysin, mutta kun mokoma hömelö on niin tyhmä, että tulee vaan niillä ruipelokäpälillään jahtaamaan minun häntääni [sitä pörheää ja sinänsä tavoiteltavaa ja helposti havainnoitavaa], täppimään minun turkkiani ja hyppimään minun silmilleni. Pakkohan sitä on sähähtää ja käpälöidä räppänä kuriin. Nysse jäi alakynteen, hähä! Mutta kun ei Se edes osaa naukua! Istuu vaan kuin pataässä ja toljottaa sinisillä silmillään päin näköä. Outo.

On tämä vaan ollut niin stressaavaa aikaa, huohnau. Ruoka-ajatkin on nykyisin Sen mukaisessa järjestyksessä. Enää ei minulle jätetä mitään evästä päiväksi; on syötävä aina silloin, kun henkilökunta on vahtimassa [ettei Se syö minun ruokani jämiä, jos hetken vedän henkeä einestämisen välillä]. Kunnon leikkimisestä ei tahdo tulla mitään, kun kaikki energia menee Sen vahtimiseen ja perässä juoksemiseen. Onneksi Se ei vielä pääse kovin korkealle, joten saatan vetäytyä omaan rauhaani ylälauteelle tai kaiuttimen päälle. Se vaan leikkii typeriä pikkumisuleikkejä ihan yksikseenkin. Typerää, niitä leikkejä minä en ole leikkinyt enää pitkään aikaan!

No, onhan Se toisaalta ihan kiva. Tavallaan kyllä ymmärrän henkilökuntaakin, kun kertoivat, että Se on hankittu nimenomaan minun ilokseni ja leikkikaveriksi. Kurr. Ei paskempi aatos. Ennen niin yksinäiset päivät kuluvat paljon nopeammin, kun voin jahdata Sitä. On mulla vaan melkoisen hyvä henkilökunta, kun ymmärtävät mitä tarvitsen ennen kuin edes itse sitä hoksaan. Mutta silti, minä olen tämän osoitteen kuningatar ja sitä ei kannata unohtaa. Kun näkyy olevan uudet verhotkin.

Laitan tähän vielä kuvan Siitä. Nysse. Nauhhuoh.

maanantaina, lokakuuta 10, 2005

Kokataan taas, takataan koos

Blogistaniin on pöllähtänyt uusi, vireän oloinen sapuskablogi, joka [urgh, miten imartelevasti] listaa sivupaneelissaan jopa Vaanilan koeheittiön [kyseenalaisine vinkkeineen ja virkkeineen] ruokablogien joukkoon. Jösses! Täysin omalla vastuullaan [toim. huoh.].

Havainnosta innostuneena meillä Vaanilassa onkin nyt Rosmariini-Pippurimyllylle ihan alan kysymys: Mitä ***vettiä voi tehdä kolmella muovikassillisella talviomenoita, kun omenapiirakka ja hillo/sose/mössö/hyydyke/jäädyke/täryke/hyytelö/pirtelö/soppa/
mehu/kiisseli/ sattumakeitto -kiintiö on jo täytetty [kellarissa seinälaudat pörhistelevät]? Vaanilassa on pienimuotoista partya tiedossa – löytyykö mitään soveliasta ohjastusta, jotta omenista saisi humaltumistaipuisille vieraille ruokaa? Pyydän huomioimaan, että meillä ei syödä kalaa, sipulia eikä valkosipulia.

Jään odottelemaan palstallaan omenanjauhantaa. Sinne voi kommetoidakin [vink, vink, muut keittiöihmeet].

p.s. Strutsille tiedoksi, että tämänvuotisen artisokkasadon vei onneksemme myyrät, joten sen suuntaisia vinkkejä ei tällä kertaa tarvita.

p.s. 2 Piti vähän säätääkin. Pala maailmaani vei meiltä vielä ihan väärään paikkaan. Äitee puuttui kokonaan paneelista. Ja Vt vaan on pakko nostaa luettuihin, kun näemmä luen sitä joka päivä, vaikka se ei päivittyisikään. Huumorii, huuorii...

lauantaina, lokakuuta 08, 2005

Don’t sock me honey

Löyhääkin löyhempi assosiaatio otsikkoon: Ei naista saa sukuttaa, sukkiin hukuttaa…

Kadehdin suunnattomasti [ilman suuntaa] sukissa piileskelevää magneettista vetovoimaa, jonka myötävaikutuksella nuo askelluksen alla rähjääntyneet [jos voi sanoa, niin] vaatekappaleet sitkeästi [toistuvasti] onnistuvat käpertymään kulloisellekin lattialle, niille sijoilleen. Havaintojeni mukaan lattiamateriaalilla ei suuremmin ole väliä – niin parketti, laminaatti, puhki kulutettu korkkimatto kuin laatta, muovi, klinkkeri, telttakangas ja höyläämätön, tikkuinen lautakin kutsuvat pohjaimun tavoin noita pyhiä varpaanverhoja heti, kun ne räpylästä saadaan raastettua veks. Töps. Sukkamyttyhavaintoja on tehty jopa ihan pyykkikorin välittömästä läheisyydestä, melkein korin soukoold huulilta.

Lemmikkeinä nuo sukkaset ovat melko harmittomia ja kodin sisustuksen kannalta nimenomaan jännittäviä yksityiskohtia muuten ah, niin keskiluokkaisessa miljöössä. Koskaan ei tiedä, minkä vaasin takaa se toistaan mykkyrässä etsivä sukka pumpsahtaa esiin satunnaisten yllätysvieraiden asetellessa itsejään sohvakalustoon. Kas kun kissatkin leikkivät niillä mielellään, riepotellen ympäriinsä ja kutsuen hippaan - niissä lie joku houkutteleva kissanminttuun vivahtava tuoksahdus?!?

Lomasella sukat toimittavat kalenterin virkaa. Mytyistä voi seurata päivien kulkua yksinkertaisesti vertailemalla myttyjen lukumäärää edellisen päivän havaintoon [Sun äitis: onks se nyt sitten n + 1 = noin x paria sukkia... tai jotain?].

Day one










Day two










Day three










Day four










Day five [nyt näköjään takavarikoitiin kamera]
Day six [just sex, no socks]

Lausuma-lopputulema-poronkusema: Lattialle lojumaan unohdetut sukat saavat olosuhteita tukevan siunaukseni vain, jos niissä on jalat [2] sisällä. Tämäkin säävarauksella. Käänteisesti katsottuna toisaalta pyykkikoriin survoutunut muu-kuin-sukka -osa voi tietty olla vielä epätoivottavampi kohtalo. Noin niinku sisustuksellisesti.

Tavoitetila on tietenkin, että lattialla on vain kissankarvaa; sukat kävelevät itsekseen pyykkikoriin ja jalat jalkojen väliin.

Joko ne jäätiköt pahastikin sulaa?

maanantaina, lokakuuta 03, 2005

Ruska-festarit förbi:(


Olipas huikea viikko metsässä! Huikea jo ihan ilmojenkin puolesta; näin lämmintä ja lempeää ruskaretkeä en muista ennen kokeneeni. Mikään ei vie niin tehokkaasti ajatuksia pois arjesta ja urbaanista hapatuksesta kuin kiireetön käppäily syksyisessä luonnossa. Siinä ei tarvita mitään erikoista, ihan perusjuttuja ja aikaa.

Laiskanletkeä aamuhetki [sic!] ja aamupala, jonka aikana Misse valjastelee pihamaalla. Repun pakkaus eväillä ja retkikoordinaateilla. Matkaan kohti kohdetta. Käppäilyä ja näppäilyä, eväiden nappailua. Kiipeilyä polvilumpioiden äärirajoilla, isot varpaat töppösten päähän ahdistavaa jyrkkää pudotusta. Kun menee ylös, niin pitää tulla alaskin, nääs. Hengästynyttä puuskutusta kukkulan kuningattarena ja ruskassa rypevän maiseman tajuntaa tajunnan rajamailla. Helpotusta, kun voimiensa äärirajoilla, kipein käpälin näkee vihdoin auton, joka vie mökille. Asiointia kylän monopolipuodissa Salessa, niukkojen valikoimien äärellä. Ostoslistalla vain iltapäivälehti ja maitopurkki.

Mökissä keskellä pimenevää iltaa mullikat rouskivat heinää niityllä kuistin edessä. Oman tuvan lisäksi ainoat valot ovat maatilan päärakennuksen kolmessa ikkunassa, nekin sammuvat yksitellen, varhain. Iso, puulämmitteinen sauna kaappaa himmeän hämyiseen syliinsä. Sopivasti helppoa ruokaa iltapalaksi, muutama lasi paikallista viiniä. Suklaata. Unille. Kainaloon. Kissa. Töks.

Ja tätä sitten 6 päivää putkeen. Kokeile itse, kyllä kannattaa!

Kotiinpaluu on mennyt samoissa puuhissa kuin Maalaisella – puolukkaa pukkaa.

Urbaaneihin uutisiin tutustuttani näyttää siltä, että työnantajani ei [jostain kumman syystä] ole sillä aikaa [vieläkään] mennyt konkkaan tai tullut ostetuksi, joten puuh... sinne sitä sitten taas on suunnattava. Hyvä niin.