sunnuntaina, helmikuuta 26, 2006

Ainutlaatuinen sunnuntai

Klo 14.45. Päivänä, jolloin Suomi voittaa ensimmäisen kultamitalinsa[?] Olympialaisten jääkiekkoturnauksessa.

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta kirkastaen talvisen maiseman. Lähikaupan ovet napsaavat lakkaamattomalla tempolla, mäyräkoiria ja sipsipusseja raahataan touhukkaasti kohti kotikatsomoja. Pizzataksit pörhältävät ylikierroksilla ovelta ovelle. Suomenliput liehuvat, räikkiä ja torvia viritetään ratkaisevaan iskuun.

Vartti vain ja touhu hiljenee. Jää vain jännitys – toivo ja pelko. Ans kattoo kuinka äijän käy!

Täällä ainailona, sohva.

________________________________________

Edit illemmalla:
Niinhän siinä taas kävi, että veli-Svensson vei herkkupalat suomalaisten kuonon edestä. Kahdesta hyvästä voittaa yleensä se, joka voittoa palavammin halajaa. Pudotetaankohan kaikki leijonanpoikaset ennen maaottelujoukkueeseen valintaa johonkin itseluottamusliuottimeen, joka aktivoituu, kun samassa kaukalossa vastaan luistelee ruotsalainen?

Voi, miten olisinkin suonut voiton mille hyvänsä muulle maalle. Kyl on taas niin kiva avata aamunsa yhteispohjoismaisissa karkeloissa, uuuuh.

Mitalitaulukko tukee hyvin kohtaamista:
Norja 19
Ruotsi 14
Suomi 9

Tavoistani poiketen taidan tällä kertaa olla tanskalaisten kaveri. Se vasta koville ottaakin!

tiistaina, helmikuuta 21, 2006

Time to market

Kun edellisen kerran piipahdin vaivan vuoksi työterveysasemalla, niin kuvittelin käynnin olleen tehokkuudessaan lyömätöntä laatua. Matka kerroksista alakerrassa sijaitsevalle vastaanotolle tutkimuksineen [sisältäen eräänlaisen diagnoosin ja lääkemääräyksiäkin kaksin kappalein] kesti kaikkineen viisi [5] minuuttia! Tohtori sai lempinimen ”viiden minuutin Viitanen”.

Kun nyt taas päätin pyörähtää uikuttamassa jo kolmatta viikkoa runtelevasta lunssasta, oli toiminta tehostunut entisestään. Nyt aikaa kaksin kättelyin ja hyvän päivän toivotuksin kului vain kolme [3] minuuttia. Kyseessä olikin ”kolmen minuutin Koskinen”.

Kyllä tällä hoidolla on takuut kohdallaan! Saas nähdä paraneeko potilaskin.
___
Loppukevenne: Yleisön pyynnöstä - Nysse



Ja jotta ei tulisi käpälärysy - pyytämättä ja täysin yllätyksenä myös Misse!



Kumpikaan ei myöntänyt tänään haastattelua.

perjantaina, helmikuuta 17, 2006

Näytteitä, täytteitä, hankalia käytteitä

Niin kuin ei siinä jo olisi tarpeeksi, että postiluukusta tunkee lähes jatkuvalla soitolla [pyytämättä ja täysin yllätyksenä] erilaisien bulevardilehdyköiden näytenumeroita, pullistelevat mokomat vielä täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä sivuilleen liisteröityjä tuotenäytteitä. Ryppyrasvaa, näppyrasvaa, ympärysvoidetta, lotionia, shampoota, hoitoainetta, naamioita, jalkakylpyrakeita, kuorintaa jne.

Nämä kiusankappaleet kertyvät ärsyttäviksi keskittymiksi kylpyhuoneen oletusarvoisesti jo suunnitteluvaiheessa liian pieniksi piirretyille hyllyille ja muille säilytyskalusteille. Niistä pitää pyyhkiä pölyt. Ne ovat tiellä, putoilevat lavuaariin kesken hampaiden harjauksen. Kissat leikkivät niillä hippaa. Ne takertuvat toisiinsa muodostaen epäsymmetrisen klimpin, jossa on teräviä kulmia. Ne eivät ole mitenkään visuaalisesti harkittuja sisustuksen pikantteja yksityiskohtia [niissä samaisissa lehdissä, joiden välissä kiusikset tunkeutuvat tilaani ei todellakaan näy kylpyhuoneiden somisteina niitä!].

Ei niitä koskaan kotioloissa muista käyttää. Joskus matkoilla tulee hätätilassa yritettyä raapaista näytepakkaus auki, mutta kun ei kynsisaksien kanssa saa enää matkustella, niin eihän tuohon sitkokelmuun pääse sisään edes [hyvilläkään] hampailla. Huoh.

Kuvitteleeko se mainoksensa ja näytteensä lehden väliin ujuttanut tuotetta edustava taho jotenkin ilahduttavansa minua? Uskooko se, että ylipäätänsä muistaisin mitä tahnaa [silmät kiinni] ropeloin räpylääni sieltä näytepakkauslaatikosta, varsinkin kun pakkaus lentää siinä samassa roskikseen? Olettaako se, että mulla on ihan älyttömän SUURI pää, kun ei millään kulu se koko lituska kerralla?

Eikä mikään, ei niin mikään yhdiste maailmassa saa Vaanilan liehulettiä näyttämään samalta kuin Swartzkopfin Gliss mainoksessa. Ei kuuna kull*n valkeana!

Muutenkaan ei kannattaisi tässä mielentilassa riepovalle ainailonalle tulla pääkirjoituksessa toitottamaan positiivisen ajattelun parantavasta voimasta, murr, ei ainakaan, jos tuulee yhtään yli 10 metriä sekunnissa…

Siunattu perjantai!
----
Kullasta tuli mieleen, että näissä kisoissa nähtävästi ainoa keino kuulla Maamme-laulua on kuokkavierailla maastohiihdossa [mikä ihmeen maastohiihto - missäs muualla voi hiihtää? Onko multa mennyt joku ratahiihto ohi?] menestyvien Virolaisten kemuissa.

tiistaina, helmikuuta 14, 2006

Kisakankkunen

Tapahtui sunnuntai-iltapäivänä leposiivekkeessämme:
Resurssi touhusi näkökentässäni jotakin [miellyttävän alipukeutuneena].
ainailona: [arvioivaa tuijotusta ja silmin nähtävää silmillä hivelyä]
Resurssi: Mitä sä oikein toljotat siinä?
ainailona: Sun sivuprofiilia, peppua ja reiden kaarta.
Resurssi: ???
ainailona: Kun ei tänään ole kisaohjelmassa pikaluistelua.

Maanantaina oli. Resu on tallentanut otannan päivän kisasta, kun en ehtinyt livenä tirkistelemään. Ei ne mitalit nyt niin tärkeitä ole. Kunhan on kierroksia tarpeeksi ja hyvät kankkukuvakulmat.

Lähdenkin tästä vilkuilemaan hyvänyönkankkusia. Kun se äijien harjanvarressa hilluminenkin jo loppui. Ja lentävät kiinalaiset [pariluisteluhemmo heitti lyylinsä niin raivokkaaseen jääsyleilyspagaattiin, että oikein teki kotikatsomossa pahaa – vihlaisi, arvaa mistä kohtaa?].

sunnuntaina, helmikuuta 12, 2006

Vitsi, missä on pitsi?

Lapsuudessa Hämeessä lättysiä [lättyjä, ohukaisia, räiskäleitä] paistettiin puuvalkealla, isolla paistinpannulla. Lätyissä oli leveä, rapeanrouskuva, tummemmaksi paistunut pitsireuna, jota oli mukava murennella irti sokerisin sormin. Reunat syötiin aina ensin, sopivina paloina, repaleisina riekaleina. Sisus peitettiin sokerilla [tai hillolla], käärittiin rullalle ja mussutettiin viimeiseksi.

Omassa lättykeittiössäni ei pitsiä synny, vaikka nypläisin kuinka. Mikä lie pitsin salaisuus; lehmänmaito, puuhella, maalaismunat, patinoituneen paistinpannun taika vai paistajan lehmänutareiden nyhtämisestä vahvistunut lätynkääntökäsivarsi?

Ken tietää, kertokoon.

perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Kun tekee mieli huutaa!

Kolmena - neljänä iltana viikossa käyn työpäivän päätteeksi äidin luona, useimmiten kaupan kautta. Tiskaamassa, laittamassa iltapalaa, setvimässä tärkeitä paperiasioita, imuroimassa, pesemässä pyykkiä, poimimassa pölypalloja, etsimässä kadonneita nyssyköitä, viemässä jätepaperia ja roskia, siirtämässä esineitä, täyttämässä vesiastioita, kaivamassa Tena-paketteja saataville, kuuntelemassa päivän polttavia jorinoita kolotuksista ja vatsan toiminnasta, tarkistamassa mitä on [tai ei ole] syöty. Niinä päivinä kun en käy soitan ja kuuntelen samat horinat puhelimessa.

Jotta vanhus voisi asua mahdollisimman pitkään kotona. Niinpä.

Kun sitten osuu kohdalle se armoitettu ilta, jolloin [olen jo etukäteen ilmoittanut, että en pääse käymään] en mene, niin eikös silloinkin soiteta perään: ”Missä sä olet? Ai et pääsekään tänään, minä kun muistin [pah!], että olisit tulossa. Keittiöstä paloi lamppu. Mitäs sulla nyt niin tärkeää on muuta?”

No ei helvetti yhtään mitään ”tärkeää”, yritän tässä vaan järkeni säilyttää ja tehdä välillä jotain omaa ja tavallista, sellaista, mihin ei ole pakkoa. Elää omaa keskiluokkaista pätkäelämääni, mitä aikuiset [olkoonkin, että ovat jonkun lapsia] pääsääntöisesti harrastavat erkaannuttuaan lapsuudenkodistaan. Ihmisillä vaan tuppaa olemaan vapaa-aikanaan kaikenlaisia menoja ja tekemistä, mitä ei ehkäpä koe tarpeelliseksi tilitellä yksityiskohdittain äidilleen. Väsyn.

Eihän se toki ole tärkeää. Elämässäni ei voi olla mitään niin tärkeää kuin äitini vatsan toiminta, päivittäin napsittujen nitrojen määrä tai puolillaan oleva roskapussi, joka tietysti haisee. Ei voi, ei. ARRRRGGGGHHH!!!

Tätä huutoa ei vaimenna kuin kahden karvanahan voimin annettu kissaterapia.
----
Kierrätysvinkki:
Tarpeettomiksi käyneet puhelinkioskit voisi [olisi voinut – ne kai on jo viety pois?] muuttaa [äänieristetyiksi] huutokopeiksi, joissa paineissaan tarpovat ohikulkijat voisivat piipahtaa ärjymässä angstinsa ulos nimellisellä määrällä senttejä. Varat voisi ohjata mielenterveystyöhön tai mihin tahansa supistusten keskellä kitkuttavaan ns. hoitotyöhön. Näin säästyisi koti- ja blogiväki niiltä kaikkein pahimmilta purkauksilta.

sunnuntaina, helmikuuta 05, 2006

Vuonna 2006 lukemani kirjat

4.2.2006 kuitataan luetuksi Vuoden Ensimmäinen Kirja.

Tumppi Varonen: Syökö kuningas makkaraa? (Sammakko 2005)

Kirja kertoo makkaratehtaalla työskentelevästä Villestä, jonka turruttavaan päivästä, kapakasta ja sylistä toiseen – rytmiin tulee eksoottinen katkos, kun Ville joutuu pakkolomalle. Hän myy vinyylilevykokoelmansa ja lähtee puoleksi vuodeksi reppumatkailijaksi Thaimaahan.

Kirjan sanoma kiteytyy sivulla 201 [/251]: ”Huomasin, ettei mulla ollu hyvä missään. Mä taisin olla levoton sielu. Olin rakastunu, taas. Olin luikero, raha poltti taskuissa ja munat housuissa. Haistoin kaljan ja savut, kuulin laulut ja huvit. Rakastinko krapulaa, henkistä luuserin oloa? En uskaltanu sanoa itselleni, ei enää. Pelkäsin totuutta, kapinaa, aitoutta, aitoa ja täydellistä sitoutumista. Uskaltaisinko luoda nahkani ja jättää sen turvallisen kolmion johon kuulu makkaratehdas, kapakka ja kämppä?”

Huomatakseen tuon sinänsä osuvan kiteytyksen pitää lukea ne 200 ensimmäistäkin sivua, vaikka välillä tulee uskon puute. Thaimaan arjen kuvaus on kirjan parasta antia. Kaurismäki varmaan tekisi tästäkin tarinasta hyvän elokuvan.

Kirja on mitä parhainta odotushuonelukemista: pienikokoinen ja kevyt. Mikään [yllättäväkään] keskeytys ei estä aikanaan jatkamasta sujuvasti siitä, mihin jäi.
----
Tämä on keräilymerkintä. Jos saan vielä lisää kirjoja luetuksi tänä vuonna, niin nostan tämän merkinnän aina moisesta ihmeestä kertoessani pinon päälle.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006

Kulturellia asustusta

Tulin yllätetyksi lähes housut kintuissa, kun ranskanhaastaja yön synkkinä tunteina iski. Jouduin ymmärrettävästi lykkäämään haasteeseen vastaamista, kunnes olin hankkiutunut säädyllisempiin asusuhteisiin.

Sään ja kulttuurin [tai lähinnä juuri nyt sen puutteen] vaikutuksista en tiedä, mutta toista viikkoa kurittavan bronkiitin stailaamaalta ehtootyylittömyyteni vahvasti vaikuttaa.

Jalassa on kummitädin toista vuosikymmentä sitten ikuisesti kestävästä punaisesta villalangasta kutasemat villasukat. Villasukan varren yläpuolella pilkottaa viiden sentin pätkä paljasta säärtä ja loppu alaruho siitä ylöspäin on verhottu Tarjoustalo-tyyppisiin harmaisiin collegehousuihin, joissa on mustat vauhtiviirut sivuilla. Ylävartalo on armollisesti peitelty joulupukin tuomaan mukavan väljään siniseen Ihaa t-paitaan. Koko niiskuttava komeus on sijoitettu mukavasti tyynyillä pönkitettynä sohvan pieluksille ja päälle huitaistu punainen fleecepeite, lämmin läppäri ja vaihtelevasti [näppäimillä tassuttelevat] 0-2 kissapetoa.

Käden ulottuvilla sohvapöydällä on mukillinen kuumaa viinimarjadrinksua, Carmolis-yskänkaramelleja, nuhatippoja, C-vitamiiniporejuomaa, limaa irrottavaa yskänlääkettä, nenäliinoja, tervavoidetta, kaukosäätimet, tv-ohjelma, uusin Image ja Se Lukematon Kirja.

Onneksi tämä ei ollut haastattelu. Äänikin kun on mennyt menojaan. Ei kestä haastella.