Kaljaa, omenaa ja lomaa

Jopas oli superherkku noin ettes nää Polkkiksen kaljaa ja omenaa malliset, nam [tuunasin vielä boxilla pippurifrescheä, hmmnammm….].

Vaanila vääntyy nyt talvilomaselle erääseen Euroopan kaupunkiin, joka sattuu olemaan Europapan pääkaupunki.

Jatkuvaa paukkua pakkasten vaan, varo!

Sumuisten Säilytystilojen Aina Vaan Tärähtäneet Kissapedot

Mitä voi Lidlin vichypatterin muovikääreessä [etenkin sen kahva-alueella] olla niin mieluista ja atraktiivista, että sitä pitää tuska turkissa lipoa? Juu, tuo vaaleanpunertavana siintävä osuus hämärästä otoksesta on Missenkieli. Mikähän puutostila Misseä vaivaa? Onko esikoisemme jo näin neljä [4] vuotiaana liimanhaistaja? Vai ehkäpä tarranauhannakertaja [vai mitä postimerkinnäköisiä epämääräisiä läpysköitä niitä onkaan liikkeellä teinien kesken].

Ja tää ei oo eka kerta…

Cool;)

Tänään patterit oikeasti piiputtaa. Onneksi on sitä korvaavaa kissaenergiaa. Ja rommia.

Eikä tuo kylkeen kiedottava Resurssikaan liene haitaksi, kun siivitän käpertymääni kohti [entistäkin hullumpia] unosia.

Lusikkaa, perkele!

Tarpeeksi omiksi tarpeiksi?

Lapsia ei synny tarpeeksi. Lapsiperheet eivät saa tarpeeksi tukea. Lapsettomia ei tueta tarpeeksi. Päiväkodeissa ei ole tarpeeksi aikuisia. Kotihoitoa ei tueta tarpeeksi. Kouluissa ei ole tarpeeksi opettajia. Opiskelijoita ei tueta tarpeeksi. Akateemisilla tohtoreilla ei ole tarpeeksi töitä ja eläke ei kerry. Putkimiehiä ja remonttireiskoja ei ole tarpeeksi. Julkiset kulkuvälineet eivät kulje tarpeeksi tiuhaan. Keskustassa ei ole tarpeeksi pysäköintipaikkoja. Kaupassa ei ole tarpeeksi kassoja. Sairaaloissa ei ole tarpeeksi hoitajia. Vanhukset eivät saa tarpeeksi ihmisarvoista huolenpitoa. Eläkkeet eivät ole tarpeeksi suuria.

Kuolema ei tule tarpeeksi nopeasti.

Löysitkö patterin [toim. huom. ”pattern”]? Äääää...nestäminen tuntuu hankalalta, kun aina joku patteri piiputtaa.

Onneksi maailmassa on sentään tarpeeksi viinaa, jota voi hankkia omiksi tarpeiksi ja lahjaksi! Ja kurnuttavia, poskea kiehnääviä kissoja;) Kissaedustaja anyone?

2/7

Röpörapo: Reps

On se vaan kuulkaa lujassa tuo tupakki! Vaikka kuinka itselleen kertoo, että se ei kuulu enää ohjelmaan, niin sitä silti yllättää itsensä askartelemassa jonkin tekosyyn varjolla edes sen pienen kymppiaskin kimpussa. Ei tee sen kummemmin mieli, mutta jotenkin on vaan pakko ”vielä kerran” kokeilla, että onks se kivaa vai ei. Samalla tuntee itsensä muka arjen sankariksi, kun ei sentään joka päivä tee mieli polttaa. Mitä huijausta!

Viime viikonloppuna tapahtui täydellinen itsetuhoinen repsahdus. Ostin pullon punkkua ja ison askin röökiä. Vetelin kumpaakin vuorovedoin. Poltin koko askin yhden illan aikana. Tuli todella huono olo. Alkoi saturaatiopiste taas kirkkaana siintää horisontissa. Jokainen henkonen vahvisti tunnetta, että ei tää oo kivaa, ei maistu enää niin hyvälle kuin joskus.

Siihen loppui [taas kerran]. Keskimäärin lopettaja kuulemma yrittää seitsemän [7] kertaa ennen kuin onnistuu. Ei ole syytä lannistua, vain järkiintyä. Tahtotila tuon viikonloppumyrkytyksen jälkeen on ollut selvästi pontevampi. Uskallan jopa kertoa, että tunsin melkoista helpotusta, kun ei tarvinnut työmatkalla ängetä lentokentän tupakkakoppiin. Etenkin, kun sinne sujahti Jyrki Katainenkin.

Eiku valoa päin!

Punaista pöytään!

Punajuuri on minusta aliarvostettu juures. Tyypillisesti mokkulat tuupataan etikkaliemeen lillumaan ja särpitään lisukkeena, vaikka tuosta punaisesta pompulasta saa myös aivan mahtavaa pääruokaa.

Talvipäivän kunniaksi tuunailin hieman aiempaa punajuuripaistosta ruokaisampaan suuntaan.

Tarvitaan:

Kilon pussi punajuuria
500 g jauhelihaa
150 g homejuustoa
paketti pekonia
1 dl partaukkojugurttia (tai jotain muuta hapanta maitoa)
loraus kermaa
mausteita

Survotaan punajuuret yleiskoneen raastinvempaimesta läpi. Lisätään kippoon murennettu homejuusto, partaukkeli ja kerma. Möyhennetään taikinakoukuilla letkeäksi tahnakkeeksi.

Pilkotaan pekonit pannuun kärisemään ja jauheliha perään. Ruskistetaan ja maustetaan tuntuvasti.

Voideltuun uunivuokaan läiskästään ensin kerros punajuuritahnaa, päälle jauhelihamurua. Toistetaan muutama kerros.

Uuniin, 150 astetta, ainakin 3 tuntia [ei haittaa, jos on uunissa pidempäänkin], aluksi foliolla peitettynä, puolisen tuntia ilman, jotta pinta rapsakoituu.

Auts, että olikin hyvää! Eikä oikeastaan edes suuritöistä, kunhan on aikaa ja malttia odottaa vaadittu kypsymisaika. Hyvällä säällä se onnistuu sunnuntaiohjelmassa ihan hyvin; kippo uuniin ja ulkoilemaan!

Ruoka-aihetta sivuten: Pastanjauhantaa on puffattu akkojenlehti Annassa. Samaisessa yhteydessä mainittiin myös Liemessä-blogi.

Jaa voi vai?

Kas vain. Plussa.com lähestyy minua sähköpostitse otsikolla ”Kylpylässä voi tehdä muutakin kuin uida”. Tiedän. Siellä voi myös syödä ja naida. Virossa samaan hintaan saa myös muita elvyttäviä hoitoja.

Täysillä joka päivä?

Maamme on saanut jälleen uuden missin. Uutta freesiä täytettä huttujournalismille. Valittu näytti valinnan varmistuttua hämmentävän yllättyneeltä ja on sittemmin luemma kyynelehtinytkin jo muutaman kerran. Huonosti olen kartalla tämänvuotisen sadon kanssa, mutta ei tainnut kuulua ennakkosuosikkeihin tämä lopun ajan voideltu ja valittu.

Sen verran kuitenkin ehti tajuntaani iskostua töllön puolella hurranneet missiesittelyt, että korvaan kolahti yhden jos toisenkin tytsyn ”motto”: ”Elää täysillä joka päivä”. No siinäpä sitä onkin tavoitetta kerrakseen! Veikkaanpa, että niitä vähemmän täysiä päiviä siunaantuu sittenkin sinne sekaan.

Mitä se täysillä eläminen on? Miten se mitataan? Vaikka eläisi mielestään kuinka täysillä, niin onko sitä sittenkään mitenkään onnellisempi? Onko täyteen buukattu kalenteri ja paikasta toiseen touhottava kiire-elämä täysi? Ehkä almanakan suunnasta katsottuna, mutta muutenkinko?

Ei kai kukaan halua luonnehtia elämäänsä tyhjäksi tai tylsäksi. Usein se kuitenkin on sitä. Ainakin ajoittain. Siinä valossa motto saattaa kantaakin synkkien virtojen yli. Mutta jaksaako sitä täysillä polkemista ihan joka päivä? Veikkaan, että ei. Pitää olla mahdollisuus epätäyteen, sillä kerätään voimia muka-täyteen, sekin on osa täyttä elämää.

Mitenkäs minusta alkaakin epätäydellinen erakko taas nostamaan nenävarustustaan. Alan sympatakompata mainoksen Lappiin pakenevaa reppuselkähahmoa. Radio Novaa en kyllä huolisi [edes sinne] mukaan.

Suomipopin rakkauslaulupäivä lauantaina oli kiva;) Täysillä!

Kirkasta taivaalla, vihdoinkin

Kaupunkiin kun masentuu niin sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin.

Kirkan kuolema iski meikäläiseen todella koskettavasti ja aiheutti hetken hiljentymän, lähes mykistäneen lamaantuman. Olen joitakin kertoja jo aloittanut tämän muistelokirjoitelman, joka mun on pakko tehdä, mutta en ole sitä silti blogiin saakka jaksanut. No sepä onkin todella kummallista, koska en Kirkaa henkilökohtaisesti tuntenut, fanitin vaan. 56-vuotiaan terveen miehen kopsahdus suorilta jaloilta tuonelaan silti herätti ja aiheutti aatostelua. Juicen lähtö on vielä niin tuoreessa muistissa, että väkisinkin herkeää vertailemaan kahta musiikin ammattilaista ja heidän elämäntapojaan. Ei se ”kunnon” elo ole näemmä mikään tae pitkästä elämästä. Lähtö tulee kun on tullakseen.

Tässäkin valossa kaikenlaiset elämäntapoihin perustuvat ”verot” ja lisämaksurangaistukset ovat täysin perusteetonta huttua. Sitkeät juopot ja ketjupolttajat elävät usein pidempään kuin reipasotsaiset askel-askel-hyppy –tapaukset.

Muusikon elämä yötöineen ei liene niitä leppoisimpia. Silti Idolseihin on tunkua. Tietävätköhän nuo pyrkyrit, mihin ovat pyrkimässä? Mitä se viihdyttäminen oikeasti tarkoittaa? Duunia paskatyöajoin ja evään keräilyä maan mannuilta.

Minulle Kirka on aina Varrella virran [tätä on hoilattu kaikissa hyvien tyttöjen bileissä estoitta aasta veehen], ehtymätön R.o.c.k., hempeä Ota lähellesi. Vain occasionally sait surun pyyhkiä silmistämme. Olit mukana aina. Voi vainaa.

Elät, vaikka et enää laula.

Aina
Ilona

Näin suru saapuu hiljaa, se tulee, leikkaa viljaa
Eikä tiedä milloinkaan, kuka meistä kutsutaan vuorollaan, ei kohtaloaan
Kuin helmi, kyynel kiiltää ja suru mieltäs viiltää
Mitään ennalleen en saa, voin vain olla, ymmärtää, lohduttaa yön valvottamaa

________

Horroskaappi

Ennen pahimpia paukkupakkasia nukuin aina kun siihen oli pienikin mahdollisuus ja valveilla ollessani ajattelin, että voi kun pääsis ulos röökille. Nyt paukkupakkasilla nukun [jos mahdollista] vielä enemmän ja valveilla ollessani ajattelen, että onneksi ei tarvii mennä ulos röökille. Onkohan tässä tapahtunut kehitystä?

Olen täydellisessä horroksessa. Palaan kun joko muuten vaan sulan tai kerkät keväimen herättelevät. Tai nää halvatun uninamiskukkelit loppuu. Yli viisi viikkoa vielä jäljellä… ja uskaltaako niitä lopettaakaan? Jos tupakanhimo tuleekin takaisin? Ei!!!! Kaikki ne hullut unet ihan turhaan!

___

Interblogistinen nurkkasu:

Toissayönä olin Sun Äitis kanssa Italissa. Söimme pastaa. Ja joimme Chiantia.

Miksi Satujattaren ja Menopussin sivuilta ei pääse enää backillä takaisin sinne mistä on tullut [Blogilistalle]? Mitäs pakkopullamössötystä tää on?