Kävi lykky ja äiti pääsi parin viikon ”lomalle” erääseen kohderyhmälleen osoitettuun täysihoitolaitokseen. Jostain kumman syystä tuo laitos sijaitsee keskellä kiihkeintä kaupunkimeininkiä, mittavan rakennustyömaan vieressä, sinne ei pääse laillisesti autolla ovelle ja ulkoilumahdollisuudet ovat olemattomat.
Houkuttimena ”lomaan” oli kerrottu, että siellä on toimintaa ja virikkeitä, jumppaa, ohjelmaa, ehkäpä retkiäkin, ulkoilua ja samanhenkisiä kavereita. Lisäksi apu on lähellä koko ajan.
Jaa mimmonen asiakaskokemus? Äidin kertoman mukaan lukittuun tilaan oli ahdattu niin paljon höppänöitä kavereita kuin mahtuu. Kuri oli tiukkaa; lääkkeitäkään ei saanut ottaa oman tottumuksensa mukaan [ne ketkä siihen pystyvät] vaan tarkasti henkilökunnan ohjeiden mukaan. Tästä melkein seurasi äidin kohdalla annostelujärjestysvirhe, jonka vain muorin sitkeä inttäminen sai torjuttua. Valvonta toki oli ympärivuorokautista, jotta siinä mielessä turvallista menoa. Suihkusta tuli niin säästeliäästi vettä, että mummelit siellä palelivat odotellessaan, että saavat itsensä kunnolla huuhdeltua. Ulos ei voinut mennä, kun ei ollut mitään järkevää ulkoilualuetta eikä sen kummemmin saattajiakaan. Kerran pääsi jumppasalille kellariin ja silloinkin ohjelma oli suurimmalle osalle asukeista liian haasteellinen. Huoneissa oli kuuma ja jos yhtään yritti tuulettaa, niin liikenteen melu ja pöly tunki sisään.
Ruoka sentään oli hyvää.
Miksi näitä laitoksia ei perusteta luonnon helmaan, paikkaan, missä on helppo mennä ulos, katsella ja kuunnella luontoa, istua hetken varjoisalla penkillä, hengittää raitista ilmaa, turista muidenkin ”osastojen” asukkien kanssa, ajella rollella pientä lenkkiä voimiensa mukaan tietäen, että jos kopsahtaa nokalleen, niin joku suhteellisen pian sen huomaa. Jo pelkästään luonnonilmiöiden tarkkailu päivittäin riittäisi tuomaan sitä toivottua vaihtelua ihmiselle, joka normaalisti pääsee ulos noin kerran viikossa. Liian kallista maankäyttöä-kö näin tuottamattomaan tarkoitukseen?
”Hoidossa” ja ”virikkeissä” ei tarvita välttämättä mitään pakkopullaohjelmaa; vain ihmisarvoista kohtelua, asiakkaan kykyjen näkemistä ja tekemisen tason sovittamista siihen. Vaikka jalat eivät toimi enää kybällä, ei se välttämättä tarkoita, ettei lanttu vielä leikkaisi.
Hyväähän tässäkin taas kaikki vaan tarkoittavat, ymmärrän. Silti en voi välttyä ajatukselta, että rahaa palaa, mutta kukaan ei ole tyytyväinen. Jos olisi edellytyksiä ja lupa yrittää vielä vähän enemmän ja eläytyen, saattaisi about samalla rahalla saada ihan oikeaa iloa aikaan [ja se omakin työ voisi maistua paremmalta]. Vai onko ilon ja onnen tunteminen mummelikansalaisille ihan toiveajattelua nykyisin? Niukkuutta, niukkuutta vaan, kirkkaamman kruunun saat.
Tuntuu, että tässä ”ajassa” samastumisen kyky ja halu ovat täysin poissa muodista. Miltä sinusta tuntuisi tällainen city-loma? Baariinkin sentään jokunen rollenkantamoinen...;--)
Viikko lomaa takana ja jo falskaa Nyssellä silmä, raspaa Resulla kurkku, meikäläisellä on vatsassa varpusparvi-ilmiö potenssiin ihan too many ja hampaasta lähti yksi vanha [melkein ÄLYKÄÄPIÖN iso paikka – paikalla on nyt kielenkuolettava HIRMUINEN pohjaimukraateri]. Parvekekasviksetkin ovat ripeästi lääpällään. 
