Herkät kerkät keväimen

Lukekaa Eikkaa, kuinka ajattomasti lantussansa leikkaa….

"Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä
ja kuulemme ääniä kuutamo-yön,
me astumme hyllyvän sammalen päällä
ja illan on varjoa ihmisen syön.

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa
yön helmassa toistansa huhuilevaa
ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa, -
se sentään, se sentään on ihanaa!"

- Eino Leino -

Ei ihmisen elossa loppujen lopuksi perusfiilikset ole miksikään muuttuneet. Ikävä toisen luo on yhtä polttava kuin sata vuotta sitten. Tallella on tarve löytää se ainoa oikea, kohtalon juuri minulle tarkoittama vastinpari, vakkani kansi, jonka kanssa voisi tuntea itsensä eheäksi ja onnelliseksi. Edes hetken. Ja sitten reippahasti kohti seuraavaa, jos ei kertalaakista ainoa oikea osu jyvälle.

Keinot tuon ikävän lievittämiseksi sen sijaan ovat lisääntyneet ja kuten niin moni muukin asia – tehostuneet. Enää ei poikamiesten tarvitse koko kesää unenomaisesti tähystellen ylioppilaslakki takaraivolla saapastella pitkin maitolaitureita ja apilaniittyjä sitä oikeaa kesämekossaan kirmailevaa pontevapohkeista maitotytteliä bongailemassa vaan blondinsa voi valikoida vaivattomasti netistä. Aitan nurkalla piirittämiseen ja koivun katveesta kyttäämiseen ei tärväänny tolkuttomasti suven suloisia, valoisia öitä vaan yöt voi käyttää heti huolella hyödyksi - kunhan tunnusteluvaiheessa on osannut tehdä oikeat kysymykset ja vastauksista realistiset johtopäätökset.

Houkuttelevaan lähitaisteluun ihan itsekkäistäkin syistä antautuneen naisen ei tarvitse suin surmin syöksyä virrantöyräältä kosken kuohuihin hairahduksensa jälkeen vaan tapahtuneen voi arkistoida tyynesti vauhdilla karttuvien kokemustensa joukkoon. Vaikka sessiosta olisikin pitkäkestoisempia seurauksia, niin ei se ole mikään häpeä – päätyyhän suuri osa naisista tavalla tai toisella kuitenkin yksinhuoltajiksi jossain elämänsä vaiheessa. Olosuhteet voivat silti olla paremmat, kuin muinoin sarkahousuisen, pontikkaa litkivän ja mustasukkaisuudessaan piehtaroivan isäntämiehen huomion ainoana kohteena kyhjöttäminen metsäkulmilla tiettömän taipaleen takana.

Romantiikan loihtimiseen tarvitaan myös uusia keinoja ja sen sortin kyvykkyyttä. Enää ei riitä, että timotei hampaissa lausuu kerran kesässä ”Tiesin, että tulet rakkain. Kohtalo on meidät yhteen saattanut ja mikään mahti maailmassa ei voi meitä enää erottaa. Astu kanssain heinäkasaan ja antaudu vahvoille käsvarsillein” ja lyö ruisleivän kalliinsa kainaloon huomenlahjaksi. Heinäkasat ovat vaihtuneet hästensiin retrohenkisessä ruskeankukertavassa makuualkovissa, keittiön puolelta pitää kuulua muutakin kuin hysteeristä mikron piipitystä ja silti antautuminen voi jäädä toteutumattomaksi haaveeksi. Koskaan ei voi tietää tuleeko rakkain vai ei. Matkalla tuo on saattanut kompastua vieläkin kiinnostavampaan futoninomistajaan, joka tarjoilee sussulleen suvereenisti sushia. Tai sitten perillä oikeassa osoitteessa ei vaan tule. Entisaikaan kukaan ei ollut edes kiinnostunut aiheesta ”naisen tuleminen”, ei edes nainen itse.

- Vaik’ aika entinen ei koskaan enää palaa
silti ihminen se haluu halaa
etsii, yrittää ja kompuroi
luovuta ei koskaan, ain unelmoi. -

"Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain,
niin lauloin ma lauluni parhaan."
- Eino Leino -

Varo vaan, Hän voi luurailla jo yhden hiiren viemän päässä…