Kirkasta taivaalla, vihdoinkin

Kaupunkiin kun masentuu niin sitä tahtoo tuuliin raikkaisiin.

Kirkan kuolema iski meikäläiseen todella koskettavasti ja aiheutti hetken hiljentymän, lähes mykistäneen lamaantuman. Olen joitakin kertoja jo aloittanut tämän muistelokirjoitelman, joka mun on pakko tehdä, mutta en ole sitä silti blogiin saakka jaksanut. No sepä onkin todella kummallista, koska en Kirkaa henkilökohtaisesti tuntenut, fanitin vaan. 56-vuotiaan terveen miehen kopsahdus suorilta jaloilta tuonelaan silti herätti ja aiheutti aatostelua. Juicen lähtö on vielä niin tuoreessa muistissa, että väkisinkin herkeää vertailemaan kahta musiikin ammattilaista ja heidän elämäntapojaan. Ei se ”kunnon” elo ole näemmä mikään tae pitkästä elämästä. Lähtö tulee kun on tullakseen.

Tässäkin valossa kaikenlaiset elämäntapoihin perustuvat ”verot” ja lisämaksurangaistukset ovat täysin perusteetonta huttua. Sitkeät juopot ja ketjupolttajat elävät usein pidempään kuin reipasotsaiset askel-askel-hyppy –tapaukset.

Muusikon elämä yötöineen ei liene niitä leppoisimpia. Silti Idolseihin on tunkua. Tietävätköhän nuo pyrkyrit, mihin ovat pyrkimässä? Mitä se viihdyttäminen oikeasti tarkoittaa? Duunia paskatyöajoin ja evään keräilyä maan mannuilta.

Minulle Kirka on aina Varrella virran [tätä on hoilattu kaikissa hyvien tyttöjen bileissä estoitta aasta veehen], ehtymätön R.o.c.k., hempeä Ota lähellesi. Vain occasionally sait surun pyyhkiä silmistämme. Olit mukana aina. Voi vainaa.

Elät, vaikka et enää laula.

Aina
Ilona

Näin suru saapuu hiljaa, se tulee, leikkaa viljaa
Eikä tiedä milloinkaan, kuka meistä kutsutaan vuorollaan, ei kohtaloaan
Kuin helmi, kyynel kiiltää ja suru mieltäs viiltää
Mitään ennalleen en saa, voin vain olla, ymmärtää, lohduttaa yön valvottamaa

________