Päivän kohokohtia

Lähes jokaviikkoinen verikoereissu Abudan valtakuntaan tuntuu tuovan edes jonkinmoista vaihtelua muorin toinen toistaan tylsempinä ohi vierivien päivien hapertuvaan ketjuun. Karautamme aamukahdeksalta ilonallekiesin kumit suhisten komeasti arvauskeskuksen pääovelle. Muori kömpii kiireellä ulos ja kumara hahmonsa kiiruhtaa määrätietoisesti [vielä heikompiliikkeisiä sutjakkaasti ohitellen] kohti vuoronumeroautomaattia. Pysäköin auton ja menen perässä tiedustelemaan senkertaista sijoitustamme: Vain 20 ennen meitä, ei hullumpaa. Saan soveltuvin saatesanoin haltuuni äidin ikikulun neppikukkaron, jossa on mytyssä viiskymppinen ja ostoslista. Äiti on jo ryhtynyt antoisaan taudinkuvadialogiin viereisten mummeleiden kanssa jonotusistuimellaan.

Lähden kauppaan. Kaupassa on täysi aamutohina menossa. Henkilökunta hyllyttää tarmokkaasti elintarvikkeita, osa keräilee kotiinkuljetusasiakkaiden tilauksia. Muorin ostoslistalla on taas niitä iänikuisia punaisia paprikoita, banaaneja, ruisleipää, maitoa ja keltaista wc-paperia (Serlan). Maleksin myymälässä tarkoituksella hitaasti, koska ei ole mihinkään kiire ja juuri mikään muu kauppa ei ole vielä auki. Luen lööpit ja annan tilaa aamuvirkuille peräkärrymummeleille kassajonossa jo siitä kannustuksen ilosta, että pystyvät vielä itse tekemään ostoksensa. Vien ostokset takakonttiin ja palaan hoitotakuulaitokseen tarkistamaan jonotustilannetta.

Enää kaksi ennen meitä. Istun jo niin tutuksi tulleen laitoksen soveliaan epäviihtyisään aulaan odottamaan ja selailemaan repaleisia lehtiä ammoisilta ajoilta. Seuraan sivusilmällä, kun hoitotäti yrittää häätää asiakaspalvelukoppiin linnoittautunutta aasialaista alkuperää olevaa, hoitotakuutansa peräävää naista pois. Nainen jäkittää kuin kissa valjaissa eikä suostu poistumaan, ennen kuin saa lääkärin lapselleen. ”Rouva hyvä, kyllä teidän nyt täytyy siirtyä odottamaan tunniksi tämän huoneen ulkopuolelle”. ” Minä en mene mihinkän, aina sanoa noin, minun lapsi sairas, tarvita lääkäri. Koska tule?”. Eivät puhu ihan samaa kieltä, ilmassa on runsaasti semanttista hälyä.

Kunnes muori köpöttää kohti penkkiriviä. Pitää istua hetki ja odottaa, että huippaus lakkaa ja naukata huikat vesipullosta. Vasta sitten voimme lähteä liikkeelle. Jos äiti on voimissaan, piipahdamme yhdessä Marian konditoriassa ostamassa kahvileipää kahdelle. Kampaviinereitä. Jotta hän voi kutsua naapurin rouvan iltapäiväkahville. Äiti jaksaa juuri ja juuri tehdä tuon ylimääräisen pyrähdyksen roikkuen käsipuolessani ja pysähtyen välillä vetämään henkeä. Tuo mitättömältä ehkäpä tuntuva shoppailukeskustelu konditorianpitäjän kanssa on kuitenkin Erittäin Tärkeä Asia; oikea kontakti, jossa pääsee vähän revittämään ja heittämään läppää. Sitten onkin jo kova kiire kotiin, että ehdimme ennen kuin ruokapalvelun poika tulee tuomaan päivän sapuskat. Kas kun äiti ei muistanut ilmoittaa, että saattaa viipyä asioillaan.

Kannan ostokset äidin hiljaiseen ja siistiin, ehkä siksi juuri niin surulliseen asuntoon, elämänehtoon muistolehtoon, jossa tuntuu jotenkin ankealta [vaikka ei ole leikkokukkia, ei]. Hän tutkii kauppakasseja kuin lapsi joulupaketteja. Eihän siellä mitään yllätystä ole, sitä vaan mitä on tilattu. ”Onpas hyvännäköisiä banaaneja. Ai kun onkin mehevät paprikat. Ai löysit [siinä sitä oli hyllymetreittäin] keltaista vessapaperia, se kun on vahvempaa kuin ne höttöpehmopaperit.” Äiti kiittää avusta ja kysyy ties monennenko kerran, enkö todellakaan ehdi jäädä kahville. En voi, kokous alkaa puolen tunnin kuluttua. Työpäivä. Äiti jää hyörimään pieneen eteiseensä näennäisen puuhakkaana, yksinäisyyden hiipivä kajo silmissään.

Matkalla töihin ahdistaa. Itseni ja äidin puolesta. Pieniksi ne menee, ennen kuin loppuu. Piirit nääs.