Lunta turvillaan

Missen lumielämyspäiväkirjasta
Nauhuoh, kyllä on tylsää aikaa tämä talvi! Ulkoilu meinaa väkisin jäädä vähiin. Ensin säikähdin kovastikin tuota kummaa valkoista nöyhtää, jota satoi kovan tuulen kanssa parvekkeelle. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja livahdin tutustumaan siihen tarkemmin. Ja sehän onkin ihan jännää kamaa! Siitä voi tehdä käpälällä palloja, joita voi jahdata. Hiutaleita voi metsästää lennosta. Siinä voi piehtaroida ja sitä voi huiskia hännällä. En kovin pitkää rupeamaa kerrallaan jaksa lumessa käppäillä, mutta lyhyitä aikoja kyllä montakin kertaa päivässä. Jotain virkistystä sentään.

Henkilökunta on ollut todella kiireistä ja ihan tolkuttoman flegmaattista kotona ollessaan. Ääntään joutuu korottamaan ihan päivittäin. Mitähän varten ne kuvittelee, että kaikki kissat tykkäisivät silakoista? Ihan pöhköä, minä en moisista haisevista kalanronteista perusta. Ja samaan paskaruokakategoriaan luen kyllä sydämenkin. Yäk, mitä niljakkaita klunsseja. Ei voi, ei kykene Misse niitä nielaisemaan.

Huoh, luopuisivat jo kaiken maailman eksoottisista muonakokeiluista ja antaisivat minun syödä lempiruokaani vaan. Pysyisi tapeetitkin seinässä ja sohva siistimmässä kuosissa.

What kind of cat are you (via eitsh)


Alley Cat! You're a wheelin' & dealin' kind of cat
who not only has the unique ability to take
things in stride, but let it be known you're
smarter than you look.


What kind of cat are you?
brought to you by Quizilla

Nih, nau!

Frankin kanssa kotona

Meillä on Resurssin kanssa melkoisen erilainen musiikkimaku. Enimmäkseen yhdessä kodassa ollessamme raikaa Resurssin rytinäpläjäykset tai koppotikoppotimusa.

Kun olen yksin, iskee vastustamaton pakko kuopia levyhyllystä jotain omempaa. Yhteisen avoliito-aakkostuksen jälkeen vaan ei ihan heittämällä tiedä, missä juuri tämän hetken tunnelmaan sopiva levy on. Käy kuin vaateostoksilla; tietää, mitä etsii vasta kun sitä hypistelee.

Tänään korviani ovat hivelleet Frank Sinatra, Nat King Cole ja Glenn Miller. Aah, mitä ihanaa nyhjänostalgiaa, virittää hyvin levolliseen lauantailaiskottelutunnelmaan. Pari riviä suklaata ja elokuvan ääreen... [ai mikä muka tipaton tammikuu on kohta päättymässä?]

Fly me to the moon
Let me play among the stars
Let me see what spring is like
On a-Jupiter and Mars
In other words, hold my hand
In other words, baby, kiss me

Fill my heart with song
And let me sing for ever more
You are all I long for
All I worship and adore
In other words, please be true
In other words, I love you

Fill my heart with song
Let me sing for ever more
You are all I long for
All I worship and adore
In other words, please be true
In other words, in other words
I love you

Via

Pientä värinää sukkahousuissa

Vaanilan niksiparkki:
Ärsyttääkö sinua, kun et saa niitä kortsuakin ohuempia hedelmäpusseja kaupassa auki? Ei tarvitse olla edes millään tavalla nivelrikkoinen tapaus, kun jo herkeämätöntä hierontaa, nypläämistä ja manailua pääsee ilmoille hevikeitaalla, kun on toiveena sujauttaa muutama kumkvatti pussiin.

Ei hätää. Varaa mukaan muutama pari vähän käytettyjä sukkahousuja [voit kietoa ne näin talvella tyylikkäästi kaulaan kaulaliinaksi]. Jo ihan tavalliseen 20 denierin kertakäyttölaatuun Pirkkaan sujahtaa helposti kilon verran etelän hetelmää. Haarakiilalliset, kärkivahvikkeelliset tai vatsaalitistävät mallit kestävät tätäkin suurempia määriä.

Jo loppui hierominen - nähdään sitrussammiolla! Tällä viikolla kaulallani on yönsinistä ja pinkkiä.
___

Mitenkäs näissä kahdessa on jotain niin kovin tuttua? Voiko se olla vain täysin järjetön nimi? Vai mieletön sisältö? Kierrätetyt kommentit? Äh, en tiä. Suuntaankin ehtymättömän haukantarkkailukatseeni jatkossa edesottamuksiinsa, varo vaan.

Muuten uutuusosastolta ei ihmeempiä piristeitä ole hiireeni osunut. Sulo Vilen tosin saattaa kehittyä mielenkiintoiseksi, etenkin jos allekirjoittaa juttunsa "Sulkku". Neiti von Munchausen otetaan myös tarkemmin syynättävien jonoon.

Miten siellä Blogilista.fiiiiissä erottaa uutuudet?

Ei enempää ruumiita!

Juuri, kun olin aikeissa ryömiä ylös apaattisuuden alhosta, ponkaista takaisin humoristisimmille tanhuville, tapailla muutamaa hersyvää lauseenjäsentä, niin eikös Suuri Innoittajani Morroskaappi ruletoi [=saada surmansa Blogger ruletissa] itsensä. Kaikenlaista vajaatoimintaa. Mä en ala. Kömmin takaisin muistokynttilöiden himmeään hehkuun.

Kunnes joku uutuuksista herättää Vaanilan väen talvihorroksesta... taitaa mennä pitkään?

Sydän raskaana

Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss' oli kyllä,
vaikk' ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.
- Eino Leino -

Vuosi on alkanut Vaanilassa raskaasti. Ensin Tsunami napsaisi yhden työtoverini. Naps. Seuraavaksi hyvästelin pitkän, hyvän elämän eläneen rakkaan ystäväni viimeiselle matkalleen.

Minkä takia hautajaisissa aina itkettää? Vaikka kuinka itkisi etukäteen ja päättäisi tilaisuudessa käyttäytyä tyynen arvokkaasti ja vainajan muistoa kunnioittavasti, niin silti huomaa tyrskivänsä nessuunsa hillittömästi viimeistään sillä hetkellä, kun pitäisi lukea värssyä. Kun kuulee ne Adagiot ja Largot, näkee lähimmäisten surun ja kaipauksen, tunnistaa papin puheesta tuttuja asioita vainajasta – se latinki vaan on liikaa ainailonallen kyynelvirtakanaville.

Lisää shokkihoitoa: ystäväni puoliso kuoli tuosta noin vaan, yht’äkkiä, suorilta jaloilta. Kolmekymppisenä. Miten tyhjä on nyt koti, miten suuri yksin jääneen suru. Yhteiset haaveet jäivät pahasti kesken. En edes yritä keksiä lohduttavia sanoja, koska niitä ei ole.

Lisäksi täällä ollaan jatkuvassa hälytysvalmiudessa äidin suhteen. Omalääkärin poppakonstit näyttävät purevan heikosti. Saattaa tulla [ja on jo tullutkin] lähtö anytime päivystykseen.

Sydämeen mahtuu vain rajattu määrä huolta ja murhetta. Kun sydän täyttyy, alkaa ylivuoto muualle elimistöön. Vaanilassa huolet valahtavat vatsaan muodostaen sinne kipeän, kovan möykyn. Möykky vie kaiken huomion ja energian. Ei jaksa kuin maata saunan lauteilla lämpimässä yrittäen rentoutua, toivoen sen liukenevan pois.

Työ; tee se taas kerran ja johdata ajatukseni johonkin muuhun. Uupuneena pankitan sydämeni huolipotin ja aloitan uuden ketjun pohjilta.

Joko sinulla on Oma?

Hyvät kanssamatkustajat, tervetuloa aikamatkalle [muinoin hetken aikaa jopa lähes hyvinvointivaltiona tunnetun Soumen] sairaudenhoidonestojärjestelmään. Kutsumme tätä aikamatkaksi siksi, että aikaa kyllä kuluu. Sitä kuluu itse asiassa aivan mahdottomasti, mutta sitäkin virikkeellisimmissä spriin ja lattiavahan tuoksuisissa olosuhteissa. Kiinnittäkää katetrit, kiristäkää Tenan teipit, nyt matka alkaa.

Studiossa meillä on virallisena valvojana tänään perusparveiluministeri Hyyskälä [hyvää iltaa] ja sosiaali- ja tärväysministeri Mönkiäinen [hyvää iltaa]. Welcome to our show.

Tässä jaksossa tutustumme sairaudenhoidonestokonseptin erääseen kulmakivekseen: Omalääkärijärjestelmään. Järjestelmään tutustumista vaikeuttaa se, että sen osaksi soluttautuminen tuntuu olevan mahdotonta. Niin hyvin on Omalääkäri piilotettu terveysaseman pommisuojaan, ettei häntä kerta kaikkiaan pääse tapaamaan paitsi joko uhkailemalla tai kyynelehtimällä [aidon tunteen pitää välittyä uskottavasti]. Herää epäilys, onko omalääkäri täysin näkymätön nimellinen pakastevirka [sinänsä hämmentävää, koska monet omalääkärin tehtävissä työskentelevät tohtorit ovat silminnäkijähavaintojen mukaan hyvinkin värikkäitä], jonka olemassaolosta ei ole todisteita? Joku tiettävästi kuitenkin käy palkkapussin aina plokkaamassa.

Saimme kuitenkin ujutettua kokeneen toimittajamme Tyyne Marevan Reumaverenpaine-Kortisonin kuin sattuman kaupalla systeemiin. Hän kytkeytyi järjestelmään salakavalasti hankkiutumalla ensin sairaalakuntoon. Ja aivan kuten olimme arvelleetkin, sairaalasta kehotettiin ottamaan viipymättä yhteyttä Omalääkäriin.

Omalääkärin suojaksi ja työrauhan turvaamiseksi on näemmä viritetty monimutkainen palkkakuoppahoitsujen ja ajanvarausjärjestelmien vyyhdikkö. Ajanvarausjärjestelmä kattaa aina vaan kuluvan päivän. Näppärää ja erittäin työllistävää! Päästäkseen tiedustelemaan kuluvan päivän olemattomia vapaita aikoja Omalääkärille, tulee soittaa aamulla klo 7.45 sharp Salaiseen Numeroon. Tätä soittelua toistetaan päivittäin, kunnes palkkakuoppahoitsu tilapäisesti hetkeksi herpaantuu ja vapaa aika pääsee livahtamaan ajanvarausjärjestelmästä soittajan tietoisuuteen. Tuolloin on syytä olla lähtövalmiudessa välittömästi, rollaattorin 5-vaihde silmään ja matkaan. Ettei vaan mene aika ohi. Näin Tyynekin vihdoin henkitoreissaan rullasi paikalle kaikkein pyhimpään, Omalääkärin lukkoon naulitun oven taakse.

Siinä odotellessa hän ehti muistella varhaisempia Omalääkärielämyksiään. Missähän se Galina Likistänkö, tuo Venäjän lahja suomalaisten vanhusten terveydelle, mahtaa nyt olla? Tyttö kesti kyydissä vain kolme kuukautta, ennen kuin siirtyi stressittömämpiin ja nähtävästi myös paremmin palkattuihin töihin. Ai, ai, kyllä sitä ehdittiin jo viittä eri verenpainelääkettä kokeilla Galinan kanssa. Aina vaan pahempaa myrkkyä Galina määräsi puhelimitse, kunnes oli pakko mennä nollaamaan elimistöä oikein sairaalaan saakka.

Entäs sitten tumma ja komea Öztjan Örmätik, jonka kanssa Tyyne asioi seuraavat kaksi kuukautta. Oli komea poika, mutta ei oikein löytynyt sitä yhteistä kieltä. Eikä oikeaa hoitoakaan sen puoleen. Öztjan lähtikin tuota pikaa jatkamaan opintojaan.

Viimeksi Tyynen asioidessa Omalla lääkärillään puikoissa sambasi lennokas latino Juan Mario ”SuperMario” Aljentes. Oli niin hymyilevä ja aurinkoinen poika, että ihan sydäntä lämmitti. Lääkityksensä lämmitti sittemmin muitakin kohtia, kun paineet värjäsivät Tyynen posket punaisiksi ja vippasivat päätä niin, että taas oli mentävä vaaka-asennossa sairastuvalle.

Niinpä Tyyne ei hämmästynytkään yhtään, kun oven avasi tällä kertaa Oma lääkäri Abuda Hubadu Mahuda. Abudan kanssa päästiinkin pian juttuun vaikka ajoittain Tyynen oli vaikea kuulla, mitä Abuda sanoi. Hänellä kun oli niin hillitty puhetapa ja mielenkiintoinen tapa ääntää kauniita suomalaisia sanoja [rindakippu, vereenpanemiittari, värikoe, päinsärky]. Mutta tunnollisesti Abuda selasi paksua lääkeluetteloa alusta loppuun ja lopusta alkuun - ja löysi kuin löysikin sieltä sellaista lääkettä, jota ei vielä ole kokeiltu.

Ja niin tyytyväinen sairaudenhoidonestopalveluiden nauttija Tyyne rollaili arvausasemalta apteekin suuntaan irvokasta reseptiä nyrkissään tiukasti puristaen ja päättäen raporttinsa loppukevelmään: ”On se vaan ihanaa, kun on Oma Lääkäri”.

Unessa useasti

Joko käsittelen alitajunnassani Aasian katastrofia, rimpuilen omissa angsteissani tai eläydyn liikaa Blogistanian tapahtumiin, kun olen jo useana yönä kokenut unissani mitä kummallisimpia seikkailuja. Ei ihme, että aamulla väsyttää.

Kanava 1
Pako-, takaa-ajo- ja taivalluspätkiä, joissa joku kauhea örkkiökkömönkiäinen uhkaa ja ajaa takaa. Tai sitten olen loputtoman pitkällä ja haastavalla vaelluksella vaikeissa olosuhteissa omien kykyjeni rajoilla ponnistellen. Vaarat vaanivat, askel ei saa livetä, olan yli pitää vilkuilla, matka on pitkä ja loppu ei edes häämötä.

Kanava 2
Ratsastan jollain lumilaudantapaisella vempaimella aalonharjalla [minä, joka en koskaan ui tai mene veteen mielelläni]. Aina vaan tulee isompi aalto, mutta taitavasti ohjastan kulkupeliäni yli vaahtopäiden. Polvet notkuvat, tuuli suhisee korvissa, aaltoja riittää loputtomiin. Rantaa ei näy.

Kanava 3
Kun luin Naamioiden muutosta, seuraavana yönä olimmekin Outin kanssa jo Asematunnelissa ruokakaupassa ostoksilla. Mean koskettava Hetki soitti korvissani Maaritin kappaletta ”Veljeni” koko yön, aamulla oli pakko kuunnella se oikeasti. Marleenan koulukaverijuttu marssitti otoksen omiani esiin tyynyni alta. Aamulla en kuitenkaan enää muistanut nimiä sen paremmin kuin aiemminkaan.

Mitähän ensi yönä... taidan rohkeasti sulkea silmäni ja ryhtyä katselemaan. Kyllä nämä oman mielen kuvaamat pätkät aina Diilin voittaa dramaattisuudessaan.

Unitutkija, anyone?

Äiti se osaa aina yllättää!

Syöksyessäni perjantaina iltamyöhällä [suhteellisen tiukan reissuottelupäivän päätteeksi] ulos lentokentältä ja kytkiessäni käpälän päälle, alkoivat huolestuttavat viestit tulvia kohti nuutunutta tajuntaani. Äiti kun oli hankkiutunut illansuussa jälleen piipaapoikien kyydillä akuuttiterveydenhoidon piiriin ja letkuruokintaan. Ei kun kentältä suoraan olosuhdetta selvittelemään. Onneksi Resurssi oli jo hyvin tilanteen tasalla.

Saas nähdä, kuinka me tästäkin ekskursiosta taas muorin kanssa selviämme.

Valvomiseksihan se väsymys muuttui. Huoli on muhkurainen pielus.

Hämärä laukutin

Perjantai ja reissupäivä.
Very bad planning. Mur.

Täytyykin mennä pakkaamaan laukkua. Rauhoittavia ei sovi unohtaa.

Irtooko pyyhintä vai väännänkö rautalangasta?

Huhut miesten kohentuneesta vessahygieniakäyttäytymisestä lienevät ennenaikaisia tai ainakin suuresti liioiteltuja. Jos jokainen mies pyyhkäisisi lorottelunsa päätteeksi sen ratkaisevan touhustelutipan vessapaperiin, maailmassa olisi varmasti kehitetty jo sellainen julkisten tilojen wc-paperiteline, joka telinesäilytysominaisuutensa ohella vielä luovuttaisikin kohtuuponnisteluilla sitä paperia.

Vaan ei vaan. Näissä vehkeissä käytettävyys on ihan hanurista.

Esimerkiksi tämä hyvin suosittu hygienia-annostelijamalli, johon siivoojan työn rationalisoinnin vuoksi on sijoitettu lähes raakapaperirullan kokoinen kieppi karkeinta mahdollista sähköiseksi käsiteltyä selluloosajohdannaista, on melkoisen pitelemätön viritys. Koskaan paperin pää ei ole siinä luukun kohdalla, vaan järeää rullaa joutuu ilmaamaan [pyörittelemään] rystyset verillä samalla, kun tirkistelee vaihtelevankokoisesta ikkunasta, josko pää jossain kohtaa sieltä pelmahtaisi esiin ja siihen ehtisi iskemään kyntensä. Kun päästä vihdoin saa kiinni, on rulla niin painava, että yrittäessään vetää tarpeensa suuruista paperinpätkää vaikka kuinka varovaanottein paperi napsahtaa kuitenkin poikki ennen aikojaan ja edessä on uusi päänmetsästyskierros. Olisikin erittäin kohteliasta seuraavaa päästä kiinnostunutta kohtaan jättää se selvästi näkyviin, jos sen löytää.

Tässä mallissa ja sen muunnelmissa taas usein sorrutaan siihen, että säilytyskaluste pakataan liian täyteen liian muhkeita rullia, jolloin aktiivisena oleva rulla pyörii huonosti ja laitoksen annosteluominaisuudet kärsivät [sama nyhtämisilmiö kuin edellä]. Kun vielä se jousisysteemi, joka kannattelee yläpuolella olevia vinoon survottuja vararullia, aikojen saatossa kuitenkin löystyy, [niin ne paikat löystyy juu] niin vararullat ovat koko ajan pyrkimässä sormille. Ei voi kutsua nautinnolliseksi nyhtämistapahtumaksi tätäkään.

Useimmiten kuitenkin kaikkein ärsyttävin tilanne on se, kun paperi on kokonaan loppu. Vaanila suosittelee näihin karuihin olosuhteisiin [juottolat, ulkomaat, puistot ja muut arveluttavat kohteet] varautumista omalla retkimallilla. Näin ei tippa lirahda tiukassakaan paikassa pöksyyn.

Koti- ja mökkioloihin onneksi on tarjolla toimivia ja yksinkertaisia vaihtoehtoja. Mutta kun aina välillä on vaan lähdettävä täältä kotoa kusetettavaksi ulkomaailmaan...
____
Seuraavassa jaksossa käsipyyhetelineet ja puhaltimet. Varo vaan!

Päivä tajuttomana

Unessa joku tajuton turjake oli mennyt vohkimaan huumorintajuni. Joo-o, nyppässyt nukkuessani koko tajutaajuusmodulin pitkäkyntiseen kainaloonsa ja jänistäen nelistänyt tiehensä. Olihan se kovalla koetuksella ollut kappale, mutta muuten mitenkuten toimiva yksikkö, josta en kuvitellut kenellekään muulle kuitenkaan olevan mitään erityistä iloa. Ellei sitten tarkoituksena ollut myydä sitä edelleen esimerkiksi Venäjän kyltymättömille markkinoille, missä kysyntää eittämättä olisi. Minulle sillä repaleella silti oli huomattavaa tunneälyarvoa.

Herätessäni tajuttomana en kyennyt näkemään mitään syytä, miksi Nokialainen plimputtaa jotain raivostuttavaa melodiaa ja pitäisi nousta ylös. Kunnes löysin illalla laatimani muistilapun [jonka laadin joka ilta juuri tällaisten yllättävien tilanteiden varalle]. Keitä kaurapuuroa, lue lehti, ruoki kissa, loihdi virkamaski ja lähde töihin. Kaurapuurosta tuli hieman liian suolatonta, mikä töppäys nyppi heti alkuunsa. Lehdessä oli täysin törkeitä sarjakuvia, joiden jujua en hiffannut sitten millään. Kissa halusi leikkiä älytöntä pallon kanssa vehtaamista, vaikka hyvin tiesi, että minulla on kiire. Virkamaskissa naamani näytti nahistuvalta kurpitsalta ja tilannetta ei yhtään parantanut valokynän räyhäkäs käyttö. Työmatkalla kaikki pahimmat törpöt osuivat töpeksimään tielleni ja torvi se vaan soi ja se soi. Ja se halvatun hyppyritukka, joka oli pysäköinyt Rellunropposensa minun ruutuuni – kyllä tuli jolpille kyytiä, kun sain selville kenen kosla siinä makoilee.

Töissä oli kummallisia huulenheittäjiä nurkat täynnä. Tyypeillä ei näyttänyt olevan mitään oikeaa asiaa, mutta tullaan vaan siihen pöydän päätyyn läykyttämään kaikenmaailman joutavia, vaikka minun piti valmistella Erittäin Tärkeää Kapulakieli Mietintöä. Lounaaksi oli tietenkin sitä pierettävää Chili con Carnea. Iltapäivällä suurella vaivalla laatimani parannusehdotus palautui bumerangina sähköpostiini; tarvittaisi kuulemma parempi business case. Pikkumaista niuhotusta, tämähän oli täydellinen. Tuohtumuksen kyynel pyrki silmäkulmaani, päätin jarruttaa koko muuta hommaa ihan harmistuksissani. Iltapäiväkahvilla tyhjänpuhujat kertoivat typeriä sattumuksiaan lapsistaan, koiristaan, puolisoistaan. Uuh, miten puuduttavaa. Siirryinkin pikaisesti mukini kanssa kammioni puolelle jatkamaan Oikeita Töitä.

Kotimatkalla poikkesin kaupassa. Tietenkin se aito Kyproslainen Halloum-juusto oli loppu. Laitoin nasevan palautteen kauppiaalle. Valikoimaa ja valikoimaa, pöh. Iltapalasuunnitelmani menivät ihan pilalle moisen välinpitämättömyyden takia.

Kotona mies yritti heti eteisessä leikkisästi hamuta minua kainaloonsa. Hus siitä, ei tässä nyt ole aikaa mihinkään kyseenalaiseen vehtaamiseen kesken kaiken. Sitä paitsi minun piti tarkistaa Blogistanin tuoreimmat päivitykset.

Mutta mitä ihmettä! Top-listan kärkipaikat olivat vallanneet vitsinvääntäjät, toinen toistaan köykäisempien ja hämärämpien horinoiden suoltajat, käsittämätöntä aivokomppia tuottavat hörhäkkeet, joiden jutuissa ei ole päätä, ei häntää ja niukalti niitä selkäpalojakin. Lisäksi epäilin vielä, että ne ovat miespuolisia [tai sellaiseksi haluavia] näppäimistön rääkkääjiä. Jossain vilahti hämärästi tuttu sana: huumori. Mitähän se tarkoittaa? Tätä en kyllä enää kestä, migreeni iskee.
_____
Tuskanhiki kurpitsaotsassain heräsin. Se olikin vain pahaa unta. Vai oliko?

Talven taika

Vitkaan, vitkaan päivät harmaat
kangastuvat kuolon yöstä,
haaveet haihtuneet on armaat,
riemu rientää yksin työstä;
poiss' on elon päivänpuoli,
eessä pitkä leipähuoli,
arkitointen askartelu;
lomaan joku laulun lelu.

Maa on nuori saapa nurmeen,
heilimöivä hengen aika;
keltä järki jääti hurmeen,
hälle jäi vaan talven taika:
vähä on vääryys ihmisien,
suuri julmuus jumalien,
suurempi kuin taivaan armo
tammikuisen tahdon tarmo.

- Eino Leino -

Päättämättömällisyydelläänköhähän

Jo pelkkä myrskyllä uhittelu piti Vaanilan väen viikonloppuna tiukasti sisäruokinnassa. Onneksi pakastimesta saattoi kuopia aterian aineksia, eikä ollut mitenkään välttämätöntä läpsytellä tohveleissaan edes lähikauppaan.

Kotiviikonloppuun liittyvän päätöksenteon luulisi olevan helppoa ja rentouttavaa välipalanapostelua työssä ähistelyyn verrattuna.

Pestäänkö tummaa vai vaaleaa pyykkiä?
Syödäänkö jasmin- vai basmatiriisiä?
Laitetaanko aamiaiseksi munakokkelia vai kokonaisena paistettuja munia?
Lorautetaanko löylyveteen terva- vai eukalyptustippoja?
Paistetaanko kanafileet voissa, öljyssä, Culinessessa vai niiden yhdistelmässä?
Hämmennetäänkö seuraksi herkkusieni- vai viherpippurikastiketta?
Juodaanko chileläistä vai espanjalaista punaviiniä?
Taitellaanko biojäteastiaan eilinen vai toissapäiväinen lehti?
Leikitäänkö Missen kanssa haahkanuntuvaongella vai höyhenhuiskulla?
Yhdytäänkö edestä vai takaa?
Nukutaanko tunnin vai kahden päiväunet?
Luetaanko iltasatu vai katsotaanko Henrikin mestausmaratonia?

Kunnes... tulet yllätetyksi ja ylitsepääsemättömän vaikea päätöksenteon paikka katselee sinua peilistä yhdessä saunapunakan naamarisi kanssa: laitetaanko klo 16.15 [saunan jälkeen] kasvoille päivä- vai yövoidetta?

Nyt ne pitkät viisipäiväiset päätöksenteon viikot taas alkavat. Urggh ja nuijat heilumaan, varo vaan!
----
Älkää unohtako hyvää työilmapiiriä!

Omena onneksi singahti loitommalle

Äiti ei ole koskaan osannut olla yksin. Hän on kotoisin suurilapsisesta perheestä ja tottunut jo lapsena siihen, että ympärillä on sutinaa ja muita ihmisiä. Sisarusparvesta vain kaksi muutti aikoinaan pääkaupunkiseudulle. Tuo muuttoveli on jo kuollut, joten sisaruksia ei läheltä enää löydy. Ei hänellä aikuisiällään ole ollut kovin montaa ystävääkään. Hän on aina ollut hyvin tarkka siitä, mitä ulkopuolisille ihmisille voi itsestään ja elämästään kertoa. Ei kyennyt solmimaan läheisiä ystävyyssuhteita kehenkään, keskittyi enemmänkin kulissin kannatteluun [en ole ymmärtänyt koskaan miksi]. Eli pitkälti isän kanssa ja kautta, ilman omaa aluetta elämässään. Joitakin työkavereita ja hoitosuhteessa kiikkuvia mummeleita tapaili silloin, kun hänelle sopi.

Kun isä kuoli, iski yksinäisyys muorin kimppuun todenteolla. Kaikki samaan koriin haalitut munat läiskähtivät mäsäksi tiikkiarkun kannelle. Ei ollut enää seuraa, ei sitä elämän tarkoitusta rinnalla, jonka varaan hän oli oman identiteettinsä rakentanut. Oli vain omia hämäriä polkujaan haahuileva tytär ja kotona ahdistava tyhjyys.

Äiti ei liioin ole osannut koskaan lukea mitään muuta kuin sanomalehtiä. Kun ehdotin, että nyt kun on aikaa ja kaihista raavitut silmät, ryhdy lukemaan. Tuon sinulle kirjoja, kerro vaan mitä haluat, mutta ei. Ei hän jaksa keskittyä niin pitkiin juttuihin. Ei osaa eläytyä eepoksen maailmaan ja antaa juonen viedä. Ei koe sitä rentouttavaksi. Aina pitää vilkuilla olkansa yli ja olla varuillaan. Puuhata jotain, pyyhkiä pölyjä, varautua ei mihinkään. Joutilaisuus on syntiä.

Surullista.

Olen onnellinen siitä tuulenvireestä, joka pudotti oman omenani sen verran kauas puusta, että tarvitsen yksinoloa ja rakastan kirjoja. Ja vaikka minulla ei olekaan sisaruksia, on minulla aina ollut ihanasti ystäviä, joiden kanssa olen voinut jakaa niin ilot kuin surutkin. Hyödyllisiä mieltymyksiä sitten[kin], jos joskus on loputtomiin aikaa [ja näkökykyä].
___
Minusta tämän sarjan esittäminen tässä katastrofin jälkeisessä tunnelmassa osoittaa arveluttavaa arviointikykyä. Toivottavasti katsojaluvut jäävät alhaisiksi.

Ghostbuster iltalaukussa

Olenkohan ainoa ihminen maailmassa, jonka kännykkä lähettelee itsekseen tekstareita? Soittaakin silloin tällöin minne sattuu. Kuulun niihin kännykänkäyttäjiin, joiden puhelin on default-asennossa näppäimet lukittuna ja useimmiten vaan vastaanottaa milloin mitäkin impulssia. Vain silloin, kun tulee pakottava tarve joko soittaa tai tekstata, puran lukituksen, hoidan asiani ja palautan apparaatin sen päätteeksi näpytinlukkoon.

Tänään se konhes oli taas lähetellyt lukuisia hämäriä viestejä lukuuni. Muistan, että paiskatessani vempaimen [autoilunihanuuden johdosta mediumkokoisen] iltalaukkuni pohjalle, näpykät olivat lukossa. Kun seuraavan kerran vilkaisin räpyllintä, se oli täynnä toimitettujen viestien kuittauksia. Kaikki [7] näkyivät menneen [huokaus, onneksi] samaan numeroon [puhelinmuistioini listan ensimmäiselle, sorry Anne]. Sisältö oli toistuvasti tyyppiä xc?+s?1Bblksjk tai sinne päin. Kunnes huomasin tapahtuneen ja ymmärsin lähettää pahoitteluviestin uppiniskaisen käpäläni käytöksestä. Ollaan edelleen Annen kanssa kavereita, kiitos;).

Onks tää nysse kännykkäviirus? Vai onko sillä oikeasti oma tahto? Vai liekö se paikantanut minut kiroilemasta Lidlin pihalla sitä, että kaikki mitä olin ajatellut kotimatkalla ostaa [enkä ostanut edellisestä kaupasta, kun Lidlissä on halvempaa] oli kaupasta loppu ja pyrkinyt varoittamaan Resurssia tuloillaan olevasta ärpäkepurskautuksesta? Vai tekeekö se tätä ihan säännöllisesti [poistaen kuittaukset näppärännopeasti, ennen kuin ehdin huomata] ja siksi statukseni työ- ja yöelämässä on nykyisin niin himmeängimmelindx? Paha sanoo.

Mitä tästä pitää oppia? Vaikka joutuisit tekemään ystävyyssuhteillesi, tärkeille ihmisillesi tai parisuhteesi lällyttelykonseptille minkälaista verbaaliväkivaltaa tahansa, niin huolehdi siitä, että kaikissa puhelimissasi se ensimmäinen tallennettu aa niinku aatami on joku luotettu taho. On paljon helpompi selittää.

Levollisia loppiaislukituksia vaan kaikille bugipuhelimien haltijoille. Muistakaa laittaa ne pyhäksi äänettömälle.

On behalf of: Firmatekninen Muinaismuisto 6210

__
Loppiainen kaikessa turhuudessaan lienee niitä ainoita päiviä, jolloin suomalainen [toverinaan tällä kertaa {omaa keskustelukulttuuriaan Aasian katastrofin laineissa kritisoiva} diskuteeraava ruotsalainen, jolla oli aattonakin jo taas lyhyt työpäivä] pääsee kuittaamaan tanskalaisille. Juutit ovat torstaina töissä! Sille kannattaa ottaa jo kupillinen Kirsberryä [tai Kijafaa tai Gammel Danskia, melkeinpä Skånen Akvavitiakin], jo ihan aamupäivällä [CET]. Vana Tallinn käy myös hyvin, jos ei dk-pullotteita löydy. Itse asiassa mikä hyvänsä käy. Voikkarit [smörrebröd] voi jättää iltapäivään.

Onnikalla oikotietä onneen?

Ex-urbaani nyx-metsittynyt meitsi ei tahdo millään taipua nykyiseen vallitsevaan olosuhteeseen, jossa joudun joinakin päivinä hylkäämään armaan lähiökauppakassini lumen alle ruutuun ja nöyrtymään kärvistelyyn julkisen liikenteen tuulisissa odotuskatoksissa. Tiedän, että ihan normaaliahan liikehtimistä paikasta toiseen se on useimmille kanssatarpojille, mutta silti mukavuudenhaluinen ja helpolla logistiikalla hemmoteltu mieleni kapinoi lähes joka yritelmällä.

Reittiopas on oiva apuväline etsiessä navigointivaihtoehtoja pöpeliköstä kaupungin toiselle puolelle. Ilman sitä tuskin uskaltaisin liikkua täältä minnekään. Sieltähän saa ihan selkeän suunnitelman, jota vaiheessa 1 on toisinaan ihan ilo noudattaa. Mutta jos [ja kun] tässä bussi-juna-bussi-ratikka-bussi –ketjutuksessa yksi [1] lenkki sananmukaisesti kusaisee, niin jopas pomppaa arvioitu matkan kesto ihan toiselle tunnille. Tuohon minuuttiketjutukseen ei kerta kaikkiaan mahdu kaksosrattaita, käteisellä maksajia, oikean pysäkin tiedustelijoita tai yllättäviä sääilmiöitä. Niin monasti ovat junan perävalot iloisesti vilkuttaneet näkymiin ja edessä on vartin odotus. Mistä taas seuraa vartin odotus siellä seuraavassa kohteessa. Mistä taas seuraa ääretön tyl…siis veetutus samalla, kun nöyryytyksen lannistava aalto [yhdessä purevan pohjoistuulen kanssa] pyyhkäisee lysyyn läsähtäneen habitukseni yli kaivatessani lähes kyynelehtien oman auton lämpimään [se olisi taatusti lämmin jo tässä matkan vaiheessa]. Huoh.

Lisäksi pitäisi olla tarkka kello [enemmän kuin 4 viivaa taulussa], hyvä muisti [että muistaa aina seuraavan vempaimen arvioidun lähtöajan], hyvä kunto ja lähtöherkkyys telineistä [että jaksaa tarvittaessa ottaa muutaman juoksuaskeleen], kitkanastajalkineet [ettei liukastu], kevyt iltalaukku [ettei näänny taakkansa alle eikä valtaa viereistä istuinta, tulee mulkoilua muuten], jotain järkevää tekemistä jokaiselle vartin välille [unohtamattaa missä pitää jäädä pois] ja ilmeisen hyvät hermot. Niin, ja käsineet, kaulaliina, sateenvarjo ja huppu, jonka alta näkee jotain.

Mitään näistä ei tunnu löytyvän enää minusta. Mihin on vuosia treenattu kiireisen ja massaan sulautuvan metromatkustajan rutiinini hävinnyt? Itä-Helsingin busseissa aikoinaan hankkimani ponteva kyynärpäätaktiikka? Flegmaattinen junaneteisessä huojumisrefleksini? Miten saan kasvoilleni loihdittua taas sen ilmeen, etten näe ketään enkä kuule mitään [vielä kun ei haistaisikaan]? Miksi minusta tuntuu, että joku tirkistelee olkani yli, kun luen Cosmopolitania? Miksi en koskaan pääse lehdessä seksivinkkeihin saakka?

Jään mielenkiinnolla seuraamaan Oikeiden mielipiteiden kokeiluja bussilukemisesta. Jos vaikka löytyisi helpotusta satunnaisen angstimatkustajankin arkeen.

Tänään autolla, ihanaa!

Long time – no nau!

Missen joulusesonkipäiväkirjasta
Nyt alkaa tämä kummallinen poikkeustila jo ottaa vakavasti viikseen. Ensin henkilökunta on niin kiireistä, niin kiireistä, että hyvä, kun jotain safkanmurua ehtivät kuppiini heittää. Juostaan vaan paikasta toiseen ja kannetaan kotiin kaiken maailman tavaraa. Jos yritän siinä sitten sopivassa raossa livahtaa hieman porraskäytävään jaloittelemaan, niin heti ollaan turkissa kiinni. Sitten sitä tavaraa paketoidaan. Siinä puuhassa minäkin saan olla mukana; narut ja paperit ovat todella jännittäviä. Onneksi niiltä tuppaa aina unohtumaan muutama narunpätkä minulle leluksi.

Monta päivää pitää olla todella tarkkana, kun se pahuksen imuri vaanii joka käänteessä. Moppia pitää valvoa ja ajaa takaa. Ei puhettakaan levollisista päikkäreistä saunan lauteilla. Saunaakin täytyy näemmä koko ajan korventaa liian kuumaksi, jotta minä voisin siellä lepäillä. Pöydälle ei muka saa mennä, vaikka juuri pesty liina on parasta kääriytymiseen, mitä tiedän. Sytyttävät niitä ikäviä eläviä tulia palamaan joka nurkkaan, niin etten voi pörheän häntäni kanssa levollisesti pyyhältää pöydälle pesulle. Nurkkiin ilmaantuu outoja voimakkaanhajuisia kukkia, jotka aivastuttavat.

Mutta kaikkein pahin on se puu! Tälläkin kerralla se länttästiin juuri siihen kohtaan, missä normaalisti on minun leikki- ja lekottelupaikkani. Siinä se nyt pönöttää jo toista viikkoa. Keekoilee koristeissaan ja valoissaan. Ai että ärsyttää, stressaa oikein. Muutaman kerran olen jo antanut alaoksien palloille kyytiä! Veisivät nyt pian sen pois.

Jotain mukavaakin silti, huoh. Henkilökunta on ollut paljon kotona ja minulla on ollut seuraa. Enimmäkseen ovat kyllä vaan laiskotelleet, eikä mitään epätavallisen merkittäviä leikkibonuksia ole herunut. Vähän kuitenkin. Parista paketista paljastui uusia leluja! Sain rapisevan narumustekalan, jota on hauska ihan yksinkin paiskoa ja nyhtää narunpäitä hampailla. Ja uuden haahkanuntuvaongen – edellisestä olinkin jo mutustellut untuvat varteen saakka.

Lisäksi olen saanut lusikankärjellisen joka ilta suurta erikoisherkkuani Stilton-juustoa [joo, ihan on enklantilaista keraamisessa purkissa]. Se on ihanaa. Harmi vaan, että sitä saa niin pienen nokareen kerrallaan. Väittävät, että ei ole hyväksi Misselle suuremmat määrät. Taitaa olla pelkkää propagandaa. Itsekin näkyvät syövän jatkuvasti kaikenlaista epäterveellistä ja paljon!

Eläimellistä Uutta Vuotta kaikille nelijalkaisille kohtalotovereille! Pitäkäähän se henkilökunta kurissa.

Joutilaisuus on hyväksi

Näinä ankeina aikoina on ihan viisasta välttää ulkoilua niin paljon kuin mahdollista. Pliukasta on ja ihan turhanaikaisellakin viihdekuntoilu-ulkoiluekskursiolla voi napsahtaa epähuomiossa raaja poikki. Kukaanhan meistä ei halua kuormittaa enää lisää maamme jo entisestäänkin ylikierroksilla ruksuttavaa terveydenhoitoa. Eikä käkkiä kipsissä koko kevättalvea.

Oleskeluni Myyrän keralla voimavaraisen vällykäärmeen vierellä onkin jatkunut miellyttävästi. Täytyy myöntää, että kirjailija Tervon tokaisu ”Pysykää kärryillä” on ihan aiheellinen – kirja vaatii keskittymistä ja lukurauhaa, jotta ei kopsahda kieseistä kesken matkan, sen verran ronskisti siinä on vaihtuvia näkökulmia. En suosittele bussilukemiseksi, muuten kyllä.

Sopivasti virikkeitä ulkomaailmasta tarjoaa satunnainen parvekkeella vilvoittelu. Ikäväkseni huomasin, että naapurustoon on ilmaantunut uusi tuulikellotyyppi, joka plimputtaa kimeästi ylärekisterissä, prrrkele! Paholaisen keksintö.

Uudenvuodenpäivänähän kaupat ovat kiinni. Yksi päivä siinä normaalin aina auki kulttuurin välissä, johon pitäisi ymmärtää edes alkeellisesti varautua. Mutta mitä ihmettä – ärkkärin ovi käy aamusta iltaan. Oletin ihmisiltä oluen loppuneen kesken [sitähän nyt voi sattua uudenvuoden tienoilla, jos menekki riistäytyy käsistä tai jää ryyppy muuten houkuttelevasti raolleen]. Mitä vielä, ne kantavat kioskilta maitoa! Eikä mitään yhtä litraa vaan useita litroja. Kuinka ei maitoa osata ostaa tarpeeksi yhden kaupattoman päivän tarpeisiin, kysyn vaan? Joiko hippavieraat kaiken maidon? Ovatko maitodrinksut nyt erityisen in? Pirtelöäkö pääosin oli brunssilla tarjolla?

Ja kun lähikauppa taas sunnuntaina avasi puoliltapäivin veräjänsä, niin ruuhkahan siitä taajamantynkään syntyi. Kaksin käsin, säkkitolkulla kannettiin koteihin maitoa, leipää ja vessapaperia. Tätä samaa sunnuntai-ilmiötä saamme todistaa joka viikonloppu, nyt vaan oli silmämääräisestikin havaittavissa vielä selkeä yliyönpiikki asiakasmäärässä.

Miten ihmiset pärjäsivät aikana, jolloin kaupat menivät arkisin kiinni klo 18.00, lauantaisin klo 14.00 ja pyhäpäivinä oli ihan turha roikkua kahvassa? Kun maitoa piti hakea omalla kannulla, lähes kaikki tavara myytiin tiskin takaa [lihat nyt ainakin] ja ei ollut pankkikortteja tai -automaatteja? Miten paljon enemmän suunnitelmallisuutta kaupassa käynti tuolloin edellyttikään, kun vielä säilytystilat ja kylmäkalusteet olivat pienempiä. Oluetkin piti erikseen [häpeillen] käydä Alkosta anomassa, väkevimmistä nyt puhumattakaan.

Ja nyt ei osata ostaa edes tarpeeksi maitoa päiväksi pariksi. Kehitys kehittyy.
_____
Disclaimer: Ei se minun keskittymistäni Myyrään millään lailla häiritse, jos ihmiset haluavat viettää sunnuntaipäivänsä kaupassa. Kunhan vaan ihmettelen. Mä en viittis.

Oodi Uudelle Vuodelle

Lyrics: Aina Ilonavaro Vaanbermann - 2005

Vuoden ensimmäiset minuutit,
ryystän skumppaa parvekkeella.
Tulitteet täyttävät taivaan,
viuhunaa, rätinää, pauketta.

Kaksi miestä monottaa
kolmannen kännisen katuun.
Kun lakkaa pyrkimästä ylös
kaasuttavat kiireellä pois.

Monotettu nousee, ähisee
kömpii huojuen kapakkaan.
Pitelee kaksinkäsin munistaan,
sattui saatanasti kai.

Pissikset kirkuvat vittua viidesti
me ollaan niin rock, rock, rock.
Niukoissa pukeissa taittavat matkaa
keskellä tietä ei minnekään.

Poninhäntäpoika taluttaa
kahta huojuvaa daamia.
Kimppakivaako luvassa?
Kävipä pojalla flaksi.

Nyt lähiö on hiljennyt
taksit kärränneet juhlijat pois.
Ei enää poksu
savusta harmaa taivas.

Koirat kusihädässään
uskaltautuvat taas ulos.
Nuuhkien uuden vuoden aromia,
taluttavat huojuvia isäntiään.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, iloisiin kuulemiin ja näpyttelemiin!

Vaanilan väki toivottaa Onnellista Uutta Vuotta!
----
Skrubulle kiitos kalenterista!