Faktamuumi: 7 totuutta Vaanilan emännästä

[kai-haastoipa tuo Satujatar]

Niin hyvä systeemi kuin kirjasto onkin, ostan kirjoja yhtä holtittomasti kuin monet muut akat kenkiä. Lopputuloskin on sama – kotona on täyttä. Kengänkerääjää sentään joku suostuu auttamaan muutossa isompaan säilytysvaltakuntaan, kirjankerääjää ei. Kamut ilmoittavat sen jo etukäteen [”Jos sä joskus muutat, niin älä pyydä mua kantamaan”]. Ja mä haluun sen Boknäsin...

Rakastan New Yorkia. Siellä on kaikki. Halmarkin korttikauppakin.

En koskaan lakkaa sormenkynsiäni enkä juurikaan käytä huulipunaa. Varpaankynnet kyllä vetäisen pinkiksi kesäisin. Ja huulirasvan suhteen olen pahasti addiktoitunut.

Vaatekaapissani ei ole muuta valkoista kuin isäni hautajaisiin ostettu paitapusero, muutama hupi t-paita ja rispaavat Sloggit. Valkoinen ei vaan ole mun väri. Vaatteissa.

En enää osaisi elää ilman kissoja. Ne nyt vaan kuuluu ihmiseloon, vaikka karvaa leijuukin ilmassa jatkuvasti. Ihania olentoja. Kaunokaisia, örkkimörkkejä.

Isovarpaani eivät pysy avokärkisissä kengissä. Pottu mikä pottu - tunkee ulos vaikka väkisin. Eikä ole kiva kävellä, jos isovarvas viipottaa edellä asfaltilla. Kesäkenkäni ovatkin yleensä umpikärkiset.

Haluaisin vetäytyä kasvattamaan alpakoita ja suunnittelemaan kolpakoita, loihtimaan luomua, laatimaan tunnelmia. Tekemään jotain järkevää käsillä. Pois nakuttavasta arjesta ja syövyttävästä pakkotahtisuudesta. Vapautua. Kääriytyä kauniisiin asioihin. Tuntea tekemisistään edes pientä iloa ja onnistumista. Konkretiaa.