lauantaina, tammikuuta 24, 2009

Melkein kohillaan, aika ekologista

Meillä on harrastettu sitä, mitä pääministerikin suosittelee. Kulutusta kotimaassa. Yllätin Resun iltapuhteella Finlandia-talossa, missä Radion Sinfoniaorkesteri säesti Chaplinin musiikilla Chaplinin elokuvan Nykyaika. Mukavaa. Hymyilyttävää. Chape on huippu! Enemmän tällaista, niin johan salit ja hallit täyttyy.

Soittelun ja elokuvan jälkeen menimme blini-iltapalalle. Olin varannut hyvissä ajoin pöydän kahdelle. Silti emme saaneet ikkunapöytää. Seuraava pari sai, vaikka ikkunapöydät olivat neljän hengen pöytiä. Hovimestari oli jotensakin niin ärsyttävällä tavalla itseään täynnä ja touhotti toisarvoisia mieluummin kuin oli kiinnostunut meistä; odottelimme aika pitkään, ennen kuin pääsimme tilaamaan. Tarjoilija oli nuhassa ja niiskutteli lehtiöönsä yrittäen saada melko yksinkertaisen tilauksemme talteen oikein erilaisten sipulikysymysten ristitulessa. Blinit olivat kuitenkin [vihdoin saapuessaan] kerrassaan mainioita, kuten myös kerallaan nauttimamme Chablis.

Jälkiruokaa taas oltiin kyselemässä ihan liiankin ripeästi, mutta kun ei oltu vielä päätetty, niin sen koommin sitten ei neitokaista aikoihin näkynytkään. Lopulta kuitenkin suklaakakku ja portviini laskeutuivat nokkamme alle. Erinomaisia nekin.

Lasku tuotiin tietysti miehen eteen, ihan "normaalia". Kun ilta kuitenkin oli minun järjestämäni, niin silloin myös laskun maksan minä [meillä on näissä ylläreissä ihan tietty vuorottelusysteemi]. Pankkikortissa lukee siinä kohtaa naisen nimi. Jos kahden hengen seurueessa on vain yksi nainen, ei pitäisi olla vaikeaa [meidän tapauksessa ainakaan] päätellä kumpi se on. Silti laskukansio tuotiin allekirjoitettavaksi Resun puolelle.

Pieniä juttujahan nämä, kukaan ei kuollut, mutta silti ateriointielämyksestä jäi välinpitämätön ja viimeistelemätön fiilis, vaikka valkoiset liinat pöydässä olikin. Semmonen hippastympeä huiskaistu kokonaisuus, jonka kokeneena tuskin askeleeni toistamiseen tuohon kippolaan enää johtavat. Olkoonkin, että ruoka oli hyvää.

Se on pienestä kiinni minkälainen fiilis palvelutapahtumasta syntyy. Vaikka kaikki järjellisesti pelaakin ihan ok, ei se riitä, jos tunne jää vajaaksi. Sinne päin, melkein kohdallaan, nice try. Eikä yleisvaikutelmaa millään lailla kohenna vessukoihin sirotellut järkyttävän tuoksuiset halpisilmanraikastintötsät. Paskakin haisee paremmalle.

Onneksi ilta sittenkin päättyi suotuisasti. Saimme nauttia laadukkaasta maahanmuuttajataustaisen kuljettajan toteuttamasta julkisesta liikehtimisestä kotikonnuille. Siinä kyydissä oli kaikki kohillaan.

sunnuntaina, tammikuuta 18, 2009

Everything is going to be fine, okay?

Just loppu se lentokonekaappauskauhuleffa siitä neljännestä 9/11 koneesta, joka tuupahti sitten jonneen pöpelikköön, eikä tärvännyt muita kuin ne onnettomat arpajaisvoittajat, jotka osuivat kyytiin. Leffassa paljon huomioita saivat matkustavaisten perheet ja koneen kuolemanloukkuun juntturoituneiden ihmisten viimeiset puhelut rakkailleen.

Viikottain lentävänä duunarina väkisinkin tuli mieleen, että mitä sitä itse tuossa tilanteessa osaisi sanoa, mitä mahtaisi tuntea? Haluaisiko sitä maihin soitellakaan, jos vaikka mahdollisuus olisikin?

Arvatenkin antaisin mennä vaan enkä mitään viime hetken viisauksia yrittäisi välitellä. Jos tää oli tässä, niin fine. Eiks sitä niin pitäis koittaa elää, että ei sanomatta mitään ihmeempää jää, vaikka kui kävis.

Ehkä testamenttini voisin muistaessani reviewata ja päivittää. Edunsaajat Resu, kumipojat, kajahtanut bestis, kissatalo. Loput hillot Vaanilan Vitutuksentorjuntayhdistykselle.

Mitä parhainta pyhäpäivähommaa...

lauantaina, tammikuuta 17, 2009

Ei ois pitänt, ei - nyt ottaa kurkusta

Edellisen hekumaa hönkivän postannan rangaistus mätkähti kimppuun ihan palauttavana paluu-unena. Neljän vuorokauden kuumekooma, jonka aikana ei [eritetoiminnan ohella] minkäänlaista [muuta] toiminnetta ollut käynnissä tai ainakaan normaaliaistein havaittavissa. Aivan uupu-nuttu, unta vaan ja kuumaa huumajuomaa. Patjassa on monttu. Noh, ei sen syntyyn varsinaisesti ole syynä juuri tämä lepo-hikirupeama [Res.huom.]. Pöh, katkeaahan se kamelin neulansilmäkin viimeiseen pisaraan.

Sairaana ollessa koskee korvaan. Urheiluselostaja, joka kertoo toisen joukkueen hävinneen "nousukuntoista Kärppiä vastaan". Auhanko.

Kurkkua taas kuristaa, kun ei kurkkumarkkinoilta löydy valikoimaa. Nyt en tarkoita "tuoreena" myytävää kalanmakuista normikäyräistä eurokurkkua [kotoisin milloin mistäkin], joka maistuu yhtä pahalle anytimeoftheyearanywhere, vaan tätä avoliittomaanmallista mausteliemissä jalostettua kaveriaan.

Muistan eläissäin nauttineeni suu messingillä ainakin herkkukurkkua, venäläistä suolakurkkua, valkosipulikurkkua ja maustekurkkua. Kaikki ihan oivallisia oikeissa tilanteissa.

Mihin on hävinnyt irtomyynnistä aito venäläinen, ihanan pehmeästi veitsen alla antautuva, oikeasti suolainen kurkku, joka nousee sfääreihin uskomattomiin saadessaan rinnalleen takertuvan hunajasuukon ja tyynnyttävän smetanamuiskun? Jostain syystä tätä herkkua ei "täyden valikoiman" mistään marketista saa, kun jokapaikassa on vaan niitä Myrttisen tynnyristä ongittavia valkosipulikurkkuja. Ihan kelpokamaa sekin, mutta eri juttu. Jos menen Myrttinen kassissa kotiin, niin jollekin tulee arestia, saattaapa Resu haikailla parvekkeen kaiteen ylikin. Venäläinen suolakurkku on eri asia ja tällä hetkellä en tiedä yhtään varmaan kauppa-apajaa, mistä niitä saa. Pakko kai mennä ravintolaan.

Toinen kadonnut kurkunpää on herkku. Enää ei ole herkkuja, on vaan maustekurkkuja. Niitäkin hehtaaritynnyreissä, jotka ensinnäkin ovat ihan älyttömän epähygieenisiä, kun kaikki asiakkaat ronkkivat siellä miten sattuu kissankarvaisine hihoineen yms. pöllyävine asusteineen, aivastellen ja räkää niistellen, valikoiden ja eestaas veivaten hohtimilla, joita on käytetty ehkäpä siellä valkosipulitynnyrinkin puolella, kukas nyt näitä ehtis valvoa.

Kauppias, jolla sammio on vielä palvelun puolella: älä koskaan ikinä muutu, pysy aina siellä missä kurkkuines oot. Mielelläni jonotan. Sillä tod. näk. on kansantaloudellista merkitystä, ainakin tautiaikoina.

Mutta herkkukurkku, missä olet? Kaikki maustekurkut maistuvat samalta. Liian pitkään liian suuressa metallinmakua erittävässä tynnyrissä liotetuilta halvassa etikkaliemessä pienen hetken huljuuntuneilta liian raakilekurkuilta. Ei kypsä maustekurkku, vaikka kurkku viljelyteknisesti kypsä oliskin. Pitää olla aikaa. Slow kurkkua mulle, kiitos. Herkkukurkkuiko ei enää tehdä ollenkaan?

No jopas nyt kurkusta pomppas. No, sitä se kuumehoures ilman venäläistä näköjään teettää. Kaikki kurkkutietämys, kurkkuvinkit, ostopaikat, kokemukset, mausteliemet, raflat, kotikonstit, kurkkuselibaatit, kurkkukiimat, kurkkupastillit ja hyvät syvätkurkut voi ja pitääkin jättää tonne meiä kommenttisohvalle.

Onks veli venäläist näkyny? Onks herkku hereillä?

lauantaina, tammikuuta 10, 2009

Laatuaikaa radalla

Urheilukanava, miesten viiden kilsan pikaluikka, osa meneillään olevaa yleisluistelukisaa [? - ehkä tulee vielä la lisää muita matkoja]. Hemmot huiskii matkan menemään noin kuudessa [6] minuutissa, kääk!

Voi elämän kevättalvi, miten ihanaa on kääpääntyvän naisihmisen kolmatta viikkoa kestävässä flunssassaan lyhyen, mutta sitäkin rankemman työviikon päätteeksi käpristyä osaksi sohvanpehmusteita ja zoomata kieli pitkällä tätä peppureisipohjekavalkaadia! Jos keväiset minihameet tuntuvat miehistä tältä, niin fine, ymmärrän täysin. Kuolatkaa minkä kerkeätte, kunhan minä saan läähättää pikaluistelun ääressä, etenkin pitkillä matkoilla, hidastukset mukaan lukien.

Prskules kun meillä onkin pieni telkkari! Teräväpiirrotkin vain sielujen silmissä. Nyt pitäisi ehdottomasti olla niin iso näyttö/scriini/what ever, ettei tarttis ikänäön takia kompiä täältä sohvan syleilystä pyyhkimään pöllyjä ruudulta tai muuten vaan lyömään nenää siihen kiinni.

Kehitettävää on. Tällekin vuodelle.

Mutta on tästä nyt vaan niin mahdottoman hyvä jatkaa. Ei Tudorin toistosteronia pirskottavat kalukukkaropellet hepenissään iske yhtään näin todellisen puhtipeppuelämyksen jälkeen. Ei nappaa ei. Olen luistelutrikoosukupolvea. Katsomosilmässä.

Okei Resu, tullaan, tullaan... unille.

keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Nestematkailun perusteet

Arki on alkanut taas. Aamulla latasin peräkärryä yliyönmatkalle ja taas se minigrip pussukka pullisteli, jalkavoide käsirasvan kanssa kisaa kävi, shampoo joutui jäämään kotiin parfyymin ehdottoman tärkeän läsnäolon takia [vaikka voisihan sitä suihkia kentällä ja tavaratalon läpi loikkiessaan kohteessakin, mutta kun ei mikään voita sitä fiilistä, että voi aamusuihkun päälle pirskottaa omat hajut ennen lähtöään päivän timmellykseen].

Erityinen ärsykekynnys omassa nestetasapainoilussani tuntuu olevan tukkatökötit; aerosoleja ei saa viedä koneeseen, vaahto kai luetaan nesteeksi ja ne on lisäksi pakattu sellaisiin megapönttöihin, ettei siinä minigripin kokovalikoima riitä. Näitä aineita ei oikein voi pakata pienempiin itse. Pakko se vaan on liimalettinä ponnarilla liehua maailmalla, kun ei hotellihuoneesta löydy mitään basic kaman lisäksi. Basic pesuaineetkin ovat nykyjään tuoksultaan jotain enemmänkin lattianpesuun soveltuvaa suurtalousyhdistettä; vain pakon edessä sitä struuttaa päähänsä edes puhdistusmielessä. Huoh.

Mutta se toistuva todellinen ärtsy tulee tässä. Jokainen hotelli tietää, miten peräkärrylentomatkustajia nykyisin kohdellaan. Missään hotellissa ei silti ole huoneessa saksia, kynsiviilaa, korkkiruuvia tai hiuskiinnettä/muotovaahtoa. Vaikka sinne minibaariin ei mahdu korkkikorkkista viinipulloa, ei se silti tarkoita, etteikö huoneen asukkaalla olisi korkkikorkin avaamistarvetta. Ja jos matkaa nestepussisyistä sitkeiden pienikokoisten näytepakkauksien kanssa, ei niitä saa kohtuudella auki ilman saksia.

Olen tästä antanut ja tulen hamaan kynsisaksijamaan antamaan palautetta joka kerta, kun näissä kopperoissa joudun yöpymään. Tulkaas nyt hotellikonseptin päällä kököttävät "täyden palvelun" örkit tänne matkailjoiden kanssa samalle viivalle katsomaan, että miten leppoisaa ja joustavaa tämä reissutyö on. Minä en niiden saksien kanssa täällä hotellissa riehuisi muita vahingoittaen. Riehun ja kiehun vain itseni kanssa, kun niitä saksia ei ole ja hampaatkin joutuu pesemään shampoolla näytepakkausta avatessa.

Murr!

lauantaina, tammikuuta 03, 2009

Ammatinvalintakysymys

Siinä minä olin. Jouluaattona. Makasin turvallani hoitopöydällä ja hopeavarvastossuissa punaisine kynsineen häärivä eteläsuomalainen käsityöntekijä vatkasi selkääni kuorinta-aineella. Komensi suihkuun ja sen jälkeen siveli [sinänsä massiivinen rupeama] pintani suklaalla ja kääri vartiksi lämpimään elmukelmuun. Aaah... kääreissä retkotellessani ajatukseni risteilivät juurikin otsikon suuntaan.

Epätavallinen jouluaatto. Ei huono.