Identiteettikriisipikkutakki

Naiselle on tavallisesti hirveä katastrofi pippaloissa kohdata vastaantulijan päällä täsmälleen samanlainen asu kuin itsellään. Miehet sen sijaan eivät näytä olevan pahemmin moksiskaan. Todistin ontuvan teorian toimivaksi eilen, kun vastapäätä kuuden (6) hengen illallispöydässä istui kolme (3) hemulia täsmälleen samanlaisissa Dressmannin pieniruudullisissa pikkutakeissa. Huvittavinta oli se, että hemmot olivat kaikki eri maasta kotoisin. Dressmann rules!

Epäilen, havainnoivatko kyseiset pikkutakinkannattimet itse ollenkaan tuota nöyryyttävää tilannetta. Mieli teki huomauttaa, mutta kaatoivat siinä kohdin juuri lisää viiniä, ja vakaa aikomus suli hörppiväksi ”jos sais kerran reissullansa sanoa” aatosteluksi.

Toista olisi ollut naisten asustuksen puolella. Siinä tapaukessa naiset itse itsenäisinä toimijoina olisivat varmasti hoitaneet nokkimisen viimeisen päälle. Onneksi olin pöydän ainoa nainen HenkkaMaukkaeleganssissani. Eikä yhtä helppohalpaa uhkaa löytynyt muistakaan pöydistä illan aikana. Taito valita releet, jotka eivät selkeästi (kuosin, laadun, sloganin tms. perusteella) leimaudu mihinkään brandiin on taito sekin. Onnistuin taas!

Urps, ihan ok bileet, vaikka pikkutakit menivätkin lopuksi sekaisin [tai niiden sisälmykset – who is who?]. Aamulla nähdään kenellä on lento mihinkin kolkkaan maailmaa. Kunhan häipyvät maasta vaikka käänteisessä Tanskankielisessä aakkosjärjestyksessä – takilla tai ilman. Jotain rajaa.