sunnuntaina, kesäkuuta 06, 2004

Voi äiti: Lapsi pölypalloilevana omaishoitajana

Äiti on liian hyväkuntoinen laitoshoitoon ja asustelee siksi yksin kaksiossaan. Kuitenkin viikoittain on käytävä terveyskeskuksessa milloin missäkin kokeessa. Kotoa ei tulla kokeita ottamaan, koska omainen [minä], voin auttaa kuljetuksissa. Viikolla sen järjestäminen usein on hankalaa, mutta toistaiseksi sujunut jotenkuten, kiitos Resurssin avun.

Ruokapalvelun komea poika kärrää päivittäin sapuskat ovelle. Yhteys terveydenhoitajaan tapahtuu puhelimella. Lääkäriä ei saa edes puhelimeen, vaikka haluaisi. Reseptit uusitaan näkemättä potilasta. Kun potilas haluaisi keskustella lääkityksensä säädöstä ”tohtorin” kanssa, saattaa pitkällisen kerjäämisen jälkeen onnistua saamaan hätäisen puhelinajan [riippuu terveydenhoitajan viitseliäisyydestä ja tuurista], jotka nekin usein yllättävien kiireiden vuoksi menevät pommiin [tohtori ei ehdi soittaa/puhua]. Vanha ihminen saa huonosti selvää venakkotohtorin horinoista puhelimessa ja moni kysymys jää senkin takia vaille vastausta.

Kun ihmisen elämä sairastelun takia rajoittuu niin täysin sisäruokintaan, että päivän ainoa kokokohta – roskapussin vienti – alkaa sekin käydä ylivoimaiseksi, on vaikea piristysmielessäkään keksiä kovin hilpeitä kannusteita vieraillessa tai soittaessa. Televisiosta kun ei tule mitään kunnollista (maailman ympärikin lopetettiin). Ristikoista ei enää jaksa innostua (ne ovat aina samanlaisia, ei ole tarpeeksi haastetta). Käsityöt ovat liian raskaita (ottaa sukkalanka henkeen ja ei näe laittaa ompelulankaa neulansilmään). Lehdet ovat hömppää täynnä (juoruja julkkiksista, joita ei tunne). Kirjaan ei pysty keskittymään (liian pientä pränttiä ja raskas pidellä). Aiemmin elämän tärkein voiman ja pätevyyden osoitin – siivoaminen - käy sekin liikaa voimille ja pitää pyytää muita auttamaan.

Imuroidessani tänään äidin ”karmean pölyistä” kaksiota [missä juuri ja juuri saatoin havaita pari leivänmurua keittiön matolla ja muutaman miniatyyripölypallon sohvan takana] hänen tarkkailevan katseensa alla, tunsin itseni taas kerran niin tyttäreksi [lapseksi]: ”Ota vielä sieltä maton reunan alta, olohuoneen matto pitää imuroida kunnolla, kun naapurin rouva vieraillessaan kuitenkin TARKISTAA onko siivottu”. Voi pyhä jysäys!

Ainoan lapsen osa ontuvana omaishoitajana ei tässä kohdin ole helppo. Väistämättä toivoo itse pääsevänsä pois täältä suorilta jaloilta silmänräpäyksessä siinä vaiheessa maallista mönkimistä, jolloin tomumaja ei enää jaksa keikkua täysillä mukana. Etten tuota kelleen vaivaa [varsinkaan kun ketään ei ole].

Teen surutyötä äitini muistolle jo nyt. Miksi en ikinä ole saanut tilaisuutta todella tutustua tuohon ihmiseen? Miksi kaikki oikeat tunteet ja suora puhe perheessämme aina vaiettiin kuoliaaksi ja padottiin sisimpään? Miksi en nyt tunne muuta kuin huolta? Rakkaus ei uskalla näyttää nokkaansa, lymyilee arkisten askareiden takana, pelkää, että se nauretaan taas vitsinä ulos tuvasta, kuten ennenkin.

Sateenkaaremme ovat liian etäällä toisistaan, värit riitelevät keskenään, näemme sävyt eri puolilta. Surullista.