perjantaina, lokakuuta 22, 2004

Hajutonta, mautonta metritavaraa

Työyhteistöstäni jää eläkkeelle muuan pitkän linjan puurtaja, Persoona isolla Peellä. Henkilö, jolla on aina omaperäisiä ja uusia mielipiteitä, jotka hän uskaltaa rohkeasti esittää ja seistä vaappumatta niiden takana. Olento, joka ei kuvia kumartele eikä käännä palttoota joka organisaatiomuutoksen kohdalla, vaan tinkimättä työskentelee sen puolesta, mihin uskoo ja minkä kokee oikeaksi. Asiantuntija, joka todella tuntee asiansa, ei vaan konsultoi [100e/h + pain in the ass -fee]. Sanoo sanottavansa suoraan ja koreilematta, mutta myös ottaa vastaan itseensä kohdistuvan kritiikin pillastumatta. Viljelee ympäristöönsä hersyvää huumoria ja pisteliään osuvaa sarkasmia. Elämöi, häiriköi, urputtaa, kyseenalaistaa – postiivisessa mielessä. Harvinaisuus hurjalla Hoolla.

Miksi uusia Suuria Persoonia ei enää työyhteisöissä kasva? Miksi kaikki hiemankin omaperäiset tapaukset halutaan latistaa samaan yleisesti-muka-hyväksyttyyn kvartaalitalousmuottiin ja ennen kaikkea miksi me ihmiset siihen niin helposti sopeudumme? Luovuus ja erilaisuus lätkitään jo työhönotossa lyttyyn ja orastavakin huumori nitistetään henkitoreisiinsa asiapitoisilla painopisteperformanceindikaattoreilla jo uranuurron alkumetreillä.

Firman käytävillä tärkeän näköisinä suihkivat vihaiset nuoret miehet alkavat muistuttaa toinen toistaan synkempiä hautausurakoitsijoita tummissa puvuissaan – kloonattuja yliparfymoituja hyppyrihiuksia menee 16 tusinaan ja ei tee edes tiukkaakaan. Kuin veden varaan joutuneet, omista asemistaan vatsahaavaan saakka huolestuneet kanssasisaret räpistelevät vastavirtaan kuin tahdottomat, suutaan tyhjään aukovat kassilohet – vaikka kuinka pyristelee ylöspäin, aina plumpsahtaa takaisin istutusaltaaseen.

Mihin on kadonnut rohkeus, ilo ja tekemisen mielekkyys? Oivallus, oma-aloitteisuus, osaamisesta syntyvä itsevarmuus, luovuus ja propellipäinen Pelle Pelottomuus? Miksi niin monen työpäivät tuntuvat pakonomaiselta kieppumiselta paperirullan sylinterinä? Miksi jokainen intranetin hilipatihippahehkutus ”meidän saavutuksistamme ja tavoitteistamme” saa hiiren kirpoamaan kädestä ja tupakanstuskan nousemaan huippuunsa? Miksi kaikki on niin suurta ja jähmeää, että satunnaiset intohimoiset irtiotot jyrääntyvät kuin itsestään ”prosessissa” litteäksi, mustaksi tahnaksi byrokratian asfalttikoneen alle? Hehkuu hetken kuumana, muuttuu sateella liukkaaksi ja sitten urautuu. Varo vaan!

Liikaa kysymys[?]merkkejä. Työniloa vaan! Onneksi on perjantai.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home