Mitä, eiks naurata?

Ihmissuhde-korsoraattori äimisteli männäviikolla, jotta onko kukaan, kenkään konsanaan tömähtänyt vastakkain hauskan naisen, puhumattakaan hauskan blogin kanssa. Jaa-a, mielenkiintoinen kysymys. Ensimmäiseksi mieleen pölähtää määrittelytaipumus: mikä on hauskaa? Sen jälkeen voikin ryhtyä pureksimaan ikiaihetta onko se mikä miehestä on hauskaa hauskaa myös naisen mielestä – ja päinvastoin. Kuka ketäkin hauskuttaa? Miten globaali hauskuus rajataan? Onko hauskuus kokijan tunne samaan tapaan kuin kauneus katsojan silmissä? Jos on, niin miten voidaan joitain [onnettomia tiukkapiponuttura tolloja] edes moittia huumorintajuttomiksi? Onko huumorintaju luokiteltavissa yliluonnolliseksi kyvyksi, jos samojen asioiden pitäisi naurattaa kaikkia ihmisiä? Miksi ylipäätänsä pitäisi nauraa? Eihän elämä aina ole mitenkään erityisen hauskaa. Mistä sen huumoritajun voisi ostaa, jos ei kerta kaikkiaan mikään naurata?

Ja tästähän lurahtaa ihan liukurilla kohti syvempää ulottuvuutta; onko hauskuus itseisarvo? Haluaako kukaan nutturapää oikeasti leimautua hauskaksi, etenkin jos sen kylkiäisenä saattaa olla vaarana leimautua myös nuoleskelijaksi, liian vapaamieliseksi, aivan liian rennoksi ja hyväksi ”jätkäksi”. Haluaako kukaan nainen oikeasti olla jätkä?

Muistan omasta nuoruudestani erittäin egoani palkitsevan jätkätapahtuman, jossa vietimme hemmojoukkion kanssa muutamankin kera-parin mökkiviikonlopun, joiden päätteeksi olin aina ainoa nainen, jolla oli minkäänlainen puheyhteys yhteenkään kankkusessaan kommertavaan urokseen tuolla mökkikeitaalla. ”Sä oot hyvä jätkä.” Muut daamit nipottivat ja osoittivat mieltään ylkäsilleen selkeällä paheksumisboikotilla – miksi? Koska eivät osanneet samastua niihin odotuksiin, joita jätkillä viikonlopulle oli. Silloin kun pojat päättävät lähteä mökille, ei kannata mennä mukaan, ellei pysty eläytymään siihen apinanraivo-hörhöilyosastoon. Muuten pettyy. Pysykää kotona. Antakaa niiden örkkien viilettää keskenään. Se tekee niille ihan hyvää. Rentoutukaa itse sillä aikaa omissa puuhissanne.

Mitä tulee Blogistaniin, niin minusta kukaan täällä kirjoittava nainen ei halua olla niin yksisilmäinen, että pyrkisi leimautumaan pelkästään huumoriblogiksi. Miksi pitäisi? Kyllä asioita voi [ja se on taito se, jos osaa ] huumorilla käsitellä, mutta välillä tulee tarve olla herkempi, vakavampi, syvempi, iloisempi, surullisempi, omituisempi tai mistä hyvänsä syystä laaja-alaisempi. Lienee tippaleipä-etu. Useampi kuin yksi tapa mahtuu kerrallaan skouppiin ja sen mukaan niitä turinoita syntyy.

Eikä liioin kukaan seuraamani mieshumoristi ole pelkästään vitsinvääntäjä [toim. huom. iMit]. Taustalla on [usein] ajatus, viesti, itselle tärkeä asia, mitä halutaan tuoda esille huumorilla väritellen.

Toveri Sivusta totesi

Pidän blogeista, joissa ihmiset tunnustavat oman pienuutensa, pelkonsa ja epävarmuutensa. He ovat sentään rehellisiä. Rohkeitakin ehkä. Minusta tuntuu siltä, että heillekin on paikka maailmassa. Sillä he opettavat muille todellisuutta.

Niin totta.
Rohkeasti, huumorilla tai ilman, vimmalla ja voimalla.
Suoraan sanoen ja suurin piirtein, sellaista elämä on.
Blogistanissakin.