maanantaina, tammikuuta 24, 2005

Sydän raskaana

Oli mullakin pienet murheeni,
mut minulle niiss' oli kyllä,
vaikk' ohitse kulkenut toinen ois
ja ne kuitannut hymyilyllä.
- Eino Leino -

Vuosi on alkanut Vaanilassa raskaasti. Ensin Tsunami napsaisi yhden työtoverini. Naps. Seuraavaksi hyvästelin pitkän, hyvän elämän eläneen rakkaan ystäväni viimeiselle matkalleen.

Minkä takia hautajaisissa aina itkettää? Vaikka kuinka itkisi etukäteen ja päättäisi tilaisuudessa käyttäytyä tyynen arvokkaasti ja vainajan muistoa kunnioittavasti, niin silti huomaa tyrskivänsä nessuunsa hillittömästi viimeistään sillä hetkellä, kun pitäisi lukea värssyä. Kun kuulee ne Adagiot ja Largot, näkee lähimmäisten surun ja kaipauksen, tunnistaa papin puheesta tuttuja asioita vainajasta – se latinki vaan on liikaa ainailonallen kyynelvirtakanaville.

Lisää shokkihoitoa: ystäväni puoliso kuoli tuosta noin vaan, yht’äkkiä, suorilta jaloilta. Kolmekymppisenä. Miten tyhjä on nyt koti, miten suuri yksin jääneen suru. Yhteiset haaveet jäivät pahasti kesken. En edes yritä keksiä lohduttavia sanoja, koska niitä ei ole.

Lisäksi täällä ollaan jatkuvassa hälytysvalmiudessa äidin suhteen. Omalääkärin poppakonstit näyttävät purevan heikosti. Saattaa tulla [ja on jo tullutkin] lähtö anytime päivystykseen.

Sydämeen mahtuu vain rajattu määrä huolta ja murhetta. Kun sydän täyttyy, alkaa ylivuoto muualle elimistöön. Vaanilassa huolet valahtavat vatsaan muodostaen sinne kipeän, kovan möykyn. Möykky vie kaiken huomion ja energian. Ei jaksa kuin maata saunan lauteilla lämpimässä yrittäen rentoutua, toivoen sen liukenevan pois.

Työ; tee se taas kerran ja johdata ajatukseni johonkin muuhun. Uupuneena pankitan sydämeni huolipotin ja aloitan uuden ketjun pohjilta.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home