perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Hankala kahtalo

Tällä kierroksella joulusta näyttää tulevan hämmentävän sekava järjestelyjen osalta. Viimevuotiseen hyvältä tuntuneeseen aattoillan kotoisaan vuorovaikutukseen ei ole enää samalla tavalla mahdollisuutta. Äiti ei jaksa lähteä meille, koska liikuntakyky on kipujen takia mennyt lähes olemattomaksi. Rollella polkeminen kotioloissa vielä mitenkuten sujuu [vaikka nurkat ovatkin klommoilla], mutta matkustaminen tavallisessa henkilöautossa ei enää onnistu. Eikä hän oikein jaksakaan mitään retkiä. Mikään ei huvita. Menee nukkumaan kovin aikaisin; heti, kun saa iltalääkkeet otettua. On edelleen niin ankara itselleen ja muille.

Silti tuntuu hullulta ajatus rahdata koko joulupöytä [sellaisena kuin minä haluan] hänen luokseen, kun ruokapalvelusta tulee kuitenkin ne sovitut purnukat. Äiti syö nykyisin kuin lintu, nokkii sieltä täältä pieniä suupaloja, aina ei maistu mikään, välillä ykä heittää kaiken takaisin, yllättäen pitää saada jotain täysin hämmentäviä mielitekoja. Mamma haurastuu, laihtuu ja kuihtuu. Voi melkein nähdä, ainakin aistia, miten elämä tekee lähtöä. Valmistautuu ottamaan siivet selkään.

Silti jouluna ei voi läheistä jättää yksin. Vaikka hän sanoisi, että ei tarvitse tulla. Vaikka olisin itse kuinka levon, lämmön, rakkauden ja rauhan tarpeessa. Hankalaa. On vaan joustettava. Joulustressin laji se kai on tämäkin. Liekö viimeinen kerta?

Suomen Kuvalehden uusi kolumnisti Jertta Blomstedt kirjoittaa koskettavasti viime viikon numerossa [49] otsikolla Kuoleman oppivuosilta äitinsä viimeisistä vuosista.

Compassion, myötätunto, ei ole helppoa lässytystä. Se on tuskaa.

Kaikki äidit eivät ole äitiyden ikoneita. Me juutuimme murrosiän juoksuhautoihin ja paikkasimme etäisyyden kohteliaisuudella.

Sitä järkyttävämpää oli tajuta, että viimeisinä vuosina minua ei tarvittu tyttärenä vaan äitini äitinä. Siihen minusta ei ollut.

Äiti toivoi usein kuolevansa. Oli vaikea myöntää, että minä toivoin samaa, enkä pelkästään hänen puolestaan.

Toive ja sen kieltäminen saivat olon tuntumaan likaiselta. Kukaan ei jaksa olla varas teeskentelijöiden talossa.

Meillä on vielä tätä yhteistä matkaa... niitä avaimia, juu.
----
Oireilevan ylirasituksen vuoksi huomisen merkintä julkaistaan jo tänään. On tää internetti vaan ihmeellinen! Stressilelujakin... Joria voi hei hiirellä ohjastaa. Vähän jeesaa.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home