tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Elämäni, petturi

Haluaisin matkustaa pitkiä matkoja maailman ympäri, harrastaa, mennä, tulla ja etenkin olla omien aikataulujeni ja mieltymysteni mukaan. Tuntea elämäniloa – en jatkuvaa järsivää syyllisyyttä ja huolta. Suunnitella omia asioitani pidemmälle, mutta kuitenkin tiedossa olevan, järjellisen ajan päähän. Tehdä elämässäni omia ratkaisujani, muuttaa loitommalle kaupungista, ottaa rennommin, kokeilla jotain uutta. Elää vihdoinkin omaa elämääni, johon äidillä ei ole sanomista.

En vaan voi. Olen nurkassa, ahdistettuna, selkä seinää vasten. Vuodesta toiseen.

Väsyn.
____
Edit: Allekirjoita vetoomus hoitoalan palkkauksen ja työolojen kohentamiseksi.

4 Comments:

At tiistaina, maaliskuuta 27, 2007 11:29:00 ip., Blogger Peggy G. said...

Tiedän kuulostavani porsaalta, mutta etkö ihan oikeasti voisi...? En nyt sano, että sinun täytyisi HYLÄTÄ äitisi, mutta minusta vain vaikuttaa siltä, että teet niin kauhean paljon.. Eikö vähempi oikeasti riittäisi..?

Olen aika noviisi näissä asioissa, en osaa oikein mitään sanoa esimerkiksi vapaaehtoisavusta tms. Mutta vanhusten ruokapalveluhan ainakin pitäisi olla olemassa ja saatavilla? Ehkä ne ruoat eivät aina ole vanhusten suosikkiruokia, mutta eihän toisaalta kouluissakaan ruoka aina ole lasten mieleistä ja silti vain pitää syödä. Eikö jostain SPR:lta voisi saada jotain vapaaehtoisystävää hoitamaan seuranpuutettakin?

Sinä kuitenkin olet aktiivi-iässä oleva ihminen ja sinulla on oma ainutkertainen elämä elettävänä. Minusta ei ole itsekästä haluta nauttia siitä. Ja varmasti en ole ainoa, jonka mielestä olet oikeasti RAATANUT ja tehnyt asiat niin viimoisen päälle aina.. kyllä nyt varmaan olisi aika hellittää? Mihinköhän tällaisessa tilanteessa voi soittaa, voisiko kunnassa/kaupungissa olla joku sellainen instanssi, joka järjestäisi apua? Miehen isoisä ainakin sai kodinhoitajan ja oli kovin tyytyväinen. Heistä oli seuraakin, kun rupattelivat siinä töitä tehdessä.

Paljon, paljon myötätuntoisia ajatuksia suuntaasi. Toivottaisin jaksamistakin, mutta tahdon vielä enemmän toivottaa jonkinlaista vapautumista. Jaksanut olet jo tarpeeksi, liikaakin.

 
At lauantaina, maaliskuuta 31, 2007 1:22:00 ap., Anonymous Anonyymi said...

Peggy-dear possu [täällä ainailona, kommentoi jopa omaa blogiaan anonyymina kun ei vaan nyt pääse Bolkkeriin sisään omalle identitityyteetilleen], mihin tämä internetilma onkaan menossa!

Kiitos perusteellisesta kommentistasi ja myötätunnostasi! Mistä tahansa puusta katsoen asia on varmaan juuri noin kuin mitä kirjoitat, voisin varmasti hellittää hetkeksi [ja niin teenkin aika ajoin].

Kokonaisuus on vaan sittenkin suurempi soppa kuin osiensa summa ja siinä on niin paljon tunnetta kuin myös sen puutetta mukana ja se heijastuu jokaiseen liikkeeseen, niihin tekemättömiinkin pyrkimysaatoksiin.

Äitini ja lapsensa suhteesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan. Ehkä kirjoitankin. Jos silleen vaikka vapautuisin näistä päässäni myllertävistä pakkotahdittavista muoridemonisoinneista.

Mikään ei tule muuttamaan [itsekästä] näkemystäni, että itsekkäintä mitä nainen voi tehdä, on tehdä yksi lapsi kypsällä iällä. Ja valita geeniperimän armoitetuksi kumppaniksi mies, joka kuolee joutuisasti pois.

Parempi on kuolla sukupuuttoon.

 
At sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2007 11:49:00 ap., Anonymous Marleena said...

Olen miettinyt samaa usein. Minulla on vielä isä, joka pitää äidistäni huolta, mutta entäs sitten, jos hänestä aika jättää ennen äitiä tai hän ei jaksa?

Meillä lapsilla kun pitäisi olla oma elämä...

 
At tiistaina, huhtikuuta 03, 2007 12:09:00 ap., Blogger ainailona said...

Marleena: Ihanaa, sinä pitkästä aikaa! Toivottavasti elämäsi kulkee mukavia uomia pitkin ja poikin;).

Meilläkin kaikki meni ihan putkeen niin kauan, kun heitä oli 2. Isä ikävä kyllä oli niin heikkoa tekoa, että lähti jo 60+ iässä. Ja siitä se kurimus sitten vaan on pahentunut.

Täytyy vaan yrittää pitää kiinni siitä omasta tilastaan ja elämästään. Vaikka väkisin.

 

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home