Kello viiden teet

Kello 17.00 sairaalassa tarjoillaan päivällinen. Se on yleensä sosekeittoa, pala leipää ja kiisseli. Potilaat, jotka eivät pysty syömään itse, nostetaan istuvaan asentoon pedissä ja tomera hoitaja lappaa hirvittävällä vauhdilla sosekeittolusikkaan upotetut lääkkeet potilaan suuhun. Tempo on tiukka; kaksikin kookasta nappia yritetään ujuttaa potilaan koneistoon samalla lusikallisella. Potilas ei ehdi eikä pysty nielemään sitä vauhtia kuin mitä möhnää suuhun tungetaan. Hoitaja hermostuu – on kiire jo seuraavan luo.

Jos paikalla sattuu olemaan omainen, annetaan syöttämistehtävä mielellään hänelle. Ajan kanssa, potilaan omassa rytmissä jopa 8 eri tabletin pakkosyöttö aterian myötä onnistuu. Kunhan ei kiirehdi.

Miksi syöttämiseen tarvitaan sairaanhoitaja, jolla ei ole siihen aikaa? Miksei ruoan jakelijana toimiva henkilö käy? Ei petipotilaan syöttäminen ole rakettitiedettä [kunhan saa sängyn oikeaan asentoon]. Minäkin osaan ruokkia vanhuksen, vaikka ei kokemusta ole edes lapsien syöttämisestä, muista hoitotehtävistä nyt puhumattakaan. Tarvitaan vain aikaa ja kärsivällisyyttä.

Olen ajan ja kärsivällisyyden ehtymisestä enemmän huolissani kuin ilmastonmuutoksesta. Henkisen ilmaston väljähtyminen ja välinpitämättömyys tappaa.

Taas on aika liikahtaa.