sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007

Missä olet armo?

Joka aamu, kun herään levottomasta, painajaisia vilisevästä unestani, toivon. Toivon, että päivä toisi mukanaan armahduksen.

Äidin tila on mennyt aina vaan surkeammaksi. Kontakti on kadonnut lähes täydellisesti, joitakin selkeämpiä tuikahduksia välillä. Katsellessani väsynyttä ja kivuissaan letkuissa sätkivää olentoa tuntuu niin pahalta. En olisi halunnut nähdä häntä tällaisena, sairauden nöyryyttämänä ja voimattomana. Itsensä kadottaneena.

Vempaimet ne vaan armotta väijyvät, lääkkeitä tippuu ja elimistö jaksaa nippa nappa nakuttaa. Tekisi mieli huutaa, kirota ja polkea jalkaa: Päästäkää pois, ei näin.

Säyseästi silti keskustelen hoitohenkilökunnan kanssa menikö jopa kaksi lusikallista puuroa tänään ja oliko kovastikin motoristista levottomuutta yön aikana. Silitän tukkaa ja pyyhin pois silmäkulmassaan kimmeltävän kyyneleen.

Omani kätken.

9 Comments:

At sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007 4:26:00 ip., Blogger Zepander said...

Voi itku tätä meininkii :-( *hali* Jaksa.

 
At sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007 5:20:00 ip., Blogger Kaura said...

Voih. Tuo saattaapi minullakin olla edessä, isä meni sentään verrattain nopeasti :-/ En osaa oikein mitään toivottaakaan, paitsi lempeitä hetkiä villasukat jalassa!

 
At sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007 5:20:00 ip., Blogger sea said...

Juuri tuli dokkari yövuorosta sairaalassa. Siinä sitä taas näki miten pitkälle lääketiede vetää ihmisen. Hoitajatkin siinä päivitteli miksi ihmisten ei anneta enää kuolla rauhassa (kotona).

Mä niin aion tehdä paperit jossa kielletään mun pitäminen vuodeosastolla kuukausi tolkulla.

 
At sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007 7:13:00 ip., Anonymous satujatar said...

Voimia! V*tuttaa tuollainen, ettei mitään voi tehdä.

 
At sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007 9:08:00 ip., Anonymous Pörrö said...

En mä osaa sanoa mitään, mutta voimia ja jaksamista jne.
(((isohali)))

 
At sunnuntaina, marraskuuta 25, 2007 10:01:00 ip., Blogger Outi said...

Paljon jaksamista toivottelen minäkin. En osaa oikein muuta sanoa. :(

 
At tiistaina, marraskuuta 27, 2007 6:25:00 ip., Blogger --KATA-- said...

Voimia ja jaksamista. Täältä kanssa halit sun muut.

 
At keskiviikkona, marraskuuta 28, 2007 11:14:00 ip., Anonymous Arru said...

Voimia myös! Ainoa, mitä voit, on kestäminen. Itse tuon vaiheen kokeneena muistan, miten vaikeaa oli, kun ei tiedä, miten kauan on jaksettava. Oman äitini kohdalla loppu tuli kuitenkin niin yllättäen, etten ehtinyt hänen viereensä.

 
At sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007 10:05:00 ip., Blogger ainailona said...

SuurKiitos kaikille kommentoijille lämpimistä aatoksista ja kauniista kannusteista. Tuntuu hyvältä, lohduttaa ja antaa voimia.

Tilanne äidin kanssa edelleen vaikea, päivä kerrallaan mennään.

 

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home