Missä olet armo?

Joka aamu, kun herään levottomasta, painajaisia vilisevästä unestani, toivon. Toivon, että päivä toisi mukanaan armahduksen.

Äidin tila on mennyt aina vaan surkeammaksi. Kontakti on kadonnut lähes täydellisesti, joitakin selkeämpiä tuikahduksia välillä. Katsellessani väsynyttä ja kivuissaan letkuissa sätkivää olentoa tuntuu niin pahalta. En olisi halunnut nähdä häntä tällaisena, sairauden nöyryyttämänä ja voimattomana. Itsensä kadottaneena.

Vempaimet ne vaan armotta väijyvät, lääkkeitä tippuu ja elimistö jaksaa nippa nappa nakuttaa. Tekisi mieli huutaa, kirota ja polkea jalkaa: Päästäkää pois, ei näin.

Säyseästi silti keskustelen hoitohenkilökunnan kanssa menikö jopa kaksi lusikallista puuroa tänään ja oliko kovastikin motoristista levottomuutta yön aikana. Silitän tukkaa ja pyyhin pois silmäkulmassaan kimmeltävän kyyneleen.

Omani kätken.