Avoliito aakkosissa

Kihlaus on avioliittolupaus. En pidä avioliittoa itselleni sopivana paikkana enkä usko enää moiseen hyiseen ja tuuliseen satamaan rantautuvani. Resurssin on aivan turha odotella kosintaa tai itse siitä syystä kontalleen notkahtaa, vaikka lähipiiristä kuuluisi minkälaista hääkellojen mäikettä. Tämä tosiasia ei tietenkään estä Resurssia ostamasta minulle kaunista sormusta, jos niin haluaa. Lahjaksi. Saattaisin vaikka hämäysmielessä laittaa sen juuri siihen sormeen...

Se, että ainoana korunani oikean käteni nimettömässä jököttää edelleen viimeisimmän exän ostama Kalevalan Millenium sormus, johtuu vain ja ainoastaan siitä, että se todellakin on minusta mieluisa ja kiva. Se ei symboloi millään lailla tuota elämästäni jo irti ravisteltua miestä eikä tuo mieleeni hyviä sen koommin kuin huonompiakaan muistoja menneistä. Yksinkertaisesti vain pidän siitä. Sain sen aikanaan joululahjaksi [suhteen ollessa jo hiipumaan päin], kun pyysin. Niitä oli pronssisia, hopeisia ja kultaisia. Pronssista ei kehdannut sentään ostaa ja kultaista ei raaskinut. Sain hopeisen.

Toiseen ihmiseen sitoutuminen syntyy korvien [noh, esiintyy sitä myös jalkojen] välissä. Ei sitä lisätä rituaaleilla, loitsuilla eikä pakolla. Se kasvaa ja kukoistaa vapaudessa ja arkisissa, jokapäiväisissä teoissa. Siinä, että tahtoo joka päivä.

Mikä voisikaan olla suurempi sitoutumisen merkki, kuin cd-levyjen aakkostaminen yhteen yhteisessä [velaksi hankitussa] kodissa yhteisen [1,5 kg/puoliso] Missen valvonnassa? Tahdon, varo vaan!