Sitku...

Sitku mulla on aikaa ja lottovoitto kopsahtaa ansaitusti kohdalle, perustan oman tilpehööripuodin nettiin. Puodissa myydään kaikkea kaunista ja turhaa, pölyäkeräävää, ihanaa, pääsääntöisesti tarpeetonta roinaa. Sitä ei kukaan oikeasti tarvitse, mutta esineitä haluaa silti saada haltuunsa, omaksi, ympärilleen. Joukkoon sopii myös kirjoja, joita toki voisi lainata kirjastosta ja lukea, mutta jostain syystä haluaa hamuta ne lähelleen pysyvästi. Käden ulottuville. Hiplattavaksi. Puodilla ei ole mitään kaupallisia rajoituksia tai tavoitteita, se on pelkästään vinksahtaneen, itseään toteuttavan romunkerääjän hobby. Tulkoon vaan persnettoa, kyllä yhdellä lottovoitolla loppuelämä hoituu hyväntekeväisyysharrastuksenkin parissa.

Kauppias matkailee päätyönään pitkin Kaukoidän ja jenkkilän krääsämessuja poimimassa parhaan Nasut, Potterit, Karviset, jouluenkelit, kisut ja misut, geelikynät, jääkaappimagneetit, vihkot ja lehtiöt, tarrat, kännykänkuoret ja post-it lappuset – unohtamatta hiirimattoja, cd-koteloita sun muuta tietsikkakrääsää (hävyttömän tylsät valikoimat niissä nykyisin – liikettä nyt alan hörhöt, koska nuo tuotteet ovat nykyajan hajukumeja!).

Eräs olevinaan viisas lausui kerran: ”Koti on ihmistä varten; ei eläintarha, kasvihuone, kirjasto eikä kirpputori.” Miksi ihmisen pitäisi elää tyhjässä tilassa ja käyttää liikenevä aika juoksemiseen eläintarhassa, kasvihuoneilla, kirjastossa ja kirppareilla? Miksi ei mieluisia, itselleen mielihyvää tuottavia asioita saisi kerätä ympärilleen? Mitä ihminen on ilman itseään ja olemustaan kuvaavaa rekvisiittaa? Miten jättää itsestään jäljen, ellei ympärilleen salli kerätä mitään itsestään kertovaa? Näytönsäästäjäkö salasanan takana vaan jälkeemme jää?

Hui - pelottaa, nasumagneetit jääkaapin ovessa tärisevät kauhusta. Varo vaan!