Tositarina: Nettilempi

Ylen ykköseltä tuli tiistaina puolen tunnin dokkari otsikon aiheesta. En tiedä, mikä on ollut dokumentin tekijöillä valintakriteerinä näille viidelle eksemplaarille, joita ohjelmassa esiteltiin. Mielenkiintoinen galleria joka tapauksessa.

Rääväsuinen, kahden tarhaikäisen lapsen yksinhuoltaja kiljuvine kakaroineen [etsii viriiliä huoltajaa perheelleen, sellaista jonka seurassa voi vaikka pieraista sen kummemmin säästelemättä]. Akateeminen kypsempi daami, jonka nettityöskentelyä vartioi kauriinpää [haussa myös henkistä luonnetta kirjoituksissaan osoittava liikunnallinen toveri, seksiä unohtamatta]. Pyörätuolissa iloisesti huristeleva cp-vammainen [kokemuksia livetälleistä, joissa vastapuoli on paennut paikalta havaitessaan herran rullaavaan paikalle ei ihan Kawasakilla]. Eronnut, 40-kymppinen maskuliinitavis [heikko itsetunto, huolissaan omasta kelpaavuudestaan oli laatinut mahdollisimman tylsän tavis-ilmoituksen]. Simpsakan oloinen, ihmistuntemustaan syventävä headhunter, nainen parhaassa iässä [tavannut jo noin 100 miestä – jutusta ei käynyt ilmi, oliko miehet kohdattu tutkimustarkoituksessa vai syvällisemmässäkin mielessä].

Vain pyörätuolipoika oli löytänyt netistä itselleen vaimon [hoitsun], häitä oli jo tanssattu ja perheenlisäyksestä haaveiltiin. Muiden kokemukset olivat toistaiseksi olleet enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, lyhytaikaisia tai hilpeitä. Veikkaan, että yksinhuoltajan kohdalla ei ohjelma ainakaan tuonut lisää rapsetta postilaatikkoon. Ellei sitten joku Blogistanin ATM:istä innostuisi yrittämään.

Omasta kokemuksesta voin kertoa, että melkoista ihmistuntemusta, sitkeyttä ja arviointikykyä tarvitaan, jotta usean sadan vastauksen [naisen ilmoitukseen] joukosta pystyy [ja jaksaa] erotella ne, joiden kanssa kannattaa jatkaa turinointia. Huomasin myös, että ”pyörryksiin kirjoittaminen” erottelee sitten seuraavassa vaiheessa copy-paste pellet pois pelistä. Kunhan lataa vaan täydeltä laidalta mahdollisimman paljon kannanottoa vaativaa lyriikkaa ja katsoo, ketkä kykenevät vastaamaan. Vain tosimiehet [tositosi tai tosipuutteessa] jaksavat yltyä itsensä ylittäviin verbaalisiin tempauksiin huomatessaan päässeensä välieriin. Siitä sitten väsyttelemällä ja hieman provosoimalla erottuu lopulta ne helmet, joiden kanssa päätyy livetapaamiseen.

Pettymyksiä mahtuu aina joukkoon. Parasta onkin asennoitua tapaamiseen niin, ettei ylläty mistään. Ottaa jokainen onnistunut kohtaus positiivisena yllätyksenä, jos niin sattuu käymään. Itselläni pahin floppi oli muuan nuorempi mies, jonka kanssa sanailu sujui meilissä hämmentävän hyvin ja tyyppi vaikutti tosi kypsältä ja mielenkiintoiselta. Olin sopinut treffit ruokaravintolaan tarkoituksena viettää tunnelmallinen ilta hyvän pöperön ääressä. Pyyhältäessäni paikalle kyseinen villapaitaan verhoutunut [ihan tavallisen mukavan näköinen], nysvähtävä arkajalka sananmukaisesti lähes vajosi pöydän alle, kun reippain amatsonin ottein lähestyin kohdetta. Lisäksi hänellä ei ollut nälkä [kävin just tossa matkalla syömässä – what the fuck?] eikä hän liioin juonut edes tuopposta [jäävettä lutkutteli sen kituliaan puolituntisen, mitä tapaaminen näin ollen kesti]. Ja vielä läppäkin lakkasi viiden minuutin päästä lentämästä. Jälkeenpäin hän kuitenkin meilaili vielä mukavia kirjelmiään, missä pahoitteli menneensä pahasti kipsiin! Myöhäistä, loverboy. Carpe diem tai vajoa sitten sen pöydän alle forever.

Onnistuneista tapaamisista taas saa uskoa jatkaa haahuiluaan virtuaalimarkkinoilla. Ei se Resurssikaan sieltä ensimmäisten joukossa vastaan surffannut. Mutta löytyi kuitenkin.