keskiviikkona, tammikuuta 12, 2005

Päivä tajuttomana

Unessa joku tajuton turjake oli mennyt vohkimaan huumorintajuni. Joo-o, nyppässyt nukkuessani koko tajutaajuusmodulin pitkäkyntiseen kainaloonsa ja jänistäen nelistänyt tiehensä. Olihan se kovalla koetuksella ollut kappale, mutta muuten mitenkuten toimiva yksikkö, josta en kuvitellut kenellekään muulle kuitenkaan olevan mitään erityistä iloa. Ellei sitten tarkoituksena ollut myydä sitä edelleen esimerkiksi Venäjän kyltymättömille markkinoille, missä kysyntää eittämättä olisi. Minulle sillä repaleella silti oli huomattavaa tunneälyarvoa.

Herätessäni tajuttomana en kyennyt näkemään mitään syytä, miksi Nokialainen plimputtaa jotain raivostuttavaa melodiaa ja pitäisi nousta ylös. Kunnes löysin illalla laatimani muistilapun [jonka laadin joka ilta juuri tällaisten yllättävien tilanteiden varalle]. Keitä kaurapuuroa, lue lehti, ruoki kissa, loihdi virkamaski ja lähde töihin. Kaurapuurosta tuli hieman liian suolatonta, mikä töppäys nyppi heti alkuunsa. Lehdessä oli täysin törkeitä sarjakuvia, joiden jujua en hiffannut sitten millään. Kissa halusi leikkiä älytöntä pallon kanssa vehtaamista, vaikka hyvin tiesi, että minulla on kiire. Virkamaskissa naamani näytti nahistuvalta kurpitsalta ja tilannetta ei yhtään parantanut valokynän räyhäkäs käyttö. Työmatkalla kaikki pahimmat törpöt osuivat töpeksimään tielleni ja torvi se vaan soi ja se soi. Ja se halvatun hyppyritukka, joka oli pysäköinyt Rellunropposensa minun ruutuuni – kyllä tuli jolpille kyytiä, kun sain selville kenen kosla siinä makoilee.

Töissä oli kummallisia huulenheittäjiä nurkat täynnä. Tyypeillä ei näyttänyt olevan mitään oikeaa asiaa, mutta tullaan vaan siihen pöydän päätyyn läykyttämään kaikenmaailman joutavia, vaikka minun piti valmistella Erittäin Tärkeää Kapulakieli Mietintöä. Lounaaksi oli tietenkin sitä pierettävää Chili con Carnea. Iltapäivällä suurella vaivalla laatimani parannusehdotus palautui bumerangina sähköpostiini; tarvittaisi kuulemma parempi business case. Pikkumaista niuhotusta, tämähän oli täydellinen. Tuohtumuksen kyynel pyrki silmäkulmaani, päätin jarruttaa koko muuta hommaa ihan harmistuksissani. Iltapäiväkahvilla tyhjänpuhujat kertoivat typeriä sattumuksiaan lapsistaan, koiristaan, puolisoistaan. Uuh, miten puuduttavaa. Siirryinkin pikaisesti mukini kanssa kammioni puolelle jatkamaan Oikeita Töitä.

Kotimatkalla poikkesin kaupassa. Tietenkin se aito Kyproslainen Halloum-juusto oli loppu. Laitoin nasevan palautteen kauppiaalle. Valikoimaa ja valikoimaa, pöh. Iltapalasuunnitelmani menivät ihan pilalle moisen välinpitämättömyyden takia.

Kotona mies yritti heti eteisessä leikkisästi hamuta minua kainaloonsa. Hus siitä, ei tässä nyt ole aikaa mihinkään kyseenalaiseen vehtaamiseen kesken kaiken. Sitä paitsi minun piti tarkistaa Blogistanin tuoreimmat päivitykset.

Mutta mitä ihmettä! Top-listan kärkipaikat olivat vallanneet vitsinvääntäjät, toinen toistaan köykäisempien ja hämärämpien horinoiden suoltajat, käsittämätöntä aivokomppia tuottavat hörhäkkeet, joiden jutuissa ei ole päätä, ei häntää ja niukalti niitä selkäpalojakin. Lisäksi epäilin vielä, että ne ovat miespuolisia [tai sellaiseksi haluavia] näppäimistön rääkkääjiä. Jossain vilahti hämärästi tuttu sana: huumori. Mitähän se tarkoittaa? Tätä en kyllä enää kestä, migreeni iskee.
_____
Tuskanhiki kurpitsaotsassain heräsin. Se olikin vain pahaa unta. Vai oliko?

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home