Peruna ja minä

Maailman helpoin ateria: Haetaan Wotkinilta tarpeellinen määrä kämmenenkokoisia, lihaisia porsaankyljyksiä. Sekoitetaan Blue Dragon teriyakikastikkeeseen reilu loraus punkkua sekä turskaus sinappia ja laitetaan kyljekkäät liemeen märisemään seuraavaan päivään. Siirretään aromaattiset lihakset uunivuokaan ja paistetaan 150 asteessa tunnin verran.

Sillä aikaa päätetään [tilapäisessä puuhakkuuden puuskassa] tehdä lisukkeeksi perunamuussia pitkän kaavan mukaan. Unohdetaan valmishiutale-Mielipaha ja haetaan kellarista sylyksellinen Resurssin vanhempien tiluksiltaan väkisin meille roudaamia perunoita. Koska peruna ja minä emme yleensä sovi kovinkaan menestyksellisin lopputulemin samaan keittiöön, vilkaistaan vielä varmuudeksi jokaisen uusvanhan avuttoman niksipirkasta - Kotiruoka-keittokirjasta - evästystä. Selvä; pestään, kuoritaan, lohkotaan, keitetään suolalla maustetussa vedessä, survotaan ja lisätään lämmintä maitoa. Pala kakkua.

Vaan kun ei ole. En ymmärrä millainen nuija taloudestamme [vielä] puuttuu, kun ei tuo survomiskohta mene millään putkeen. Jos niitä pottuja veivaa sauvasellaisella, jää kokkareita. Jos taas vatkaa vatkuttimella, helposti lopputuloksena on venyvää velliä. Perinteistä nuijaa meillä ei [keittiössä] ole. Maitoa lorahtaa aina liikaa ja suolaa taas liian vähän.

Aterian kokoamisen kannalta toki on ihan harmoninen näkymä, kun perunavellin keskellä sojottaa uhkeasti luu pystyssä mehevä kyljys, jolle vielä on taituroitu sinappihunnutus. Hieman väritöntä tosin, mutta tasapainoista ja hyvää. Ei saa unohtaa kattauksesta lusikkaa.

Taas täytyy tämän perunaturistin kääntyä Hellapoliisin puoleen; mitä voi seuraavana päivänä tehdä pesuvadillisesta venyvää perunavellinkiä?

Ja näin raportoi Toi Paukkuva Erektio... jaahas, täytyykin tästä mennä.