Väsyrysy

ainailona on hyvin, hyvin väsynyt. Ja lisäksi hyvin, hyvin vihainen. Ahdistava yhdistelmä. Tästä tulee pitkä posti. Puran. Buranaa.

Taistelu ”terveyden””hoito””palveluiden” simputussyklissä on vienyt omaishoitajan ihan hapoille. Kas, kun muorin tila yllättäen huononi erilaisten kipujen takia dramaattisesti ja piti sitä omalääkäriyhytystä ryhtyä järjestämään oikein useamman kännykän voimalla. Lopputulos oli laihaakin laihempi: kun ei lääkärille ole aikoja, niin ei niitä ole, vaikka soittaisi ensimmäisenä aamulla klo 07.59 ja osia. Ei oo. Piste. "Voi, voi, ei me täällä nyt mitään voida. Uusi alueen Omalääkäri on ihan tukossa [ja varmasti stressaantunut] jo kahden viikon työskentelyn jälkeen. Ei vaan oo niitä aikoja ennen lokakuuta. Sori".

Muori nuokkui neljättä päivää keinutuolissaan kasvot harmaina, silmäluomet lupsahdellen kipulääkkeistä pyörryksissä. Menipä siinä vielä pissareissullaan [sori nyt näistä pissa- ja kakkajutuista] veteliltä jaloiltaan nyykähtämään nokalleenkin eräänä iltapäivänä; löysin ehtoisan synnyttäjäin nöyryyttävästä altakasteluasennosta illemmalla tullessani muonapussien kanssa tarkastuskäynnille. Emme kyenneet nousemaan kahteen pekkaan tuoliin saakka, kun sattui niin [minulla ei ole {eikä tule} mitään sairaanhoidollista koulutusta tai osaamista, enkä suostu ottamaan vastuulleni kenollaan olevan kivuliaan ihmisen väärästä pystyynrepimisestä syntyneitä repeämiä]. Soitin ambuvinssin. Korskeat könsikkäät nostivat mamman pystyyn, mutta eivät ottaneet kyytiin, koska tapauksessa ei ollut havaittavissa päivystyskäynnin edellytyksiä [lähiomaisen kiroilu, järkeily tai tunteilu ei auta pätkääkään tässä erään kiireetöntä sairaankuljetusta tarjoavan palveluyrittäjän edustajakaksikon kohtaamisessa – toim. huom. Asenne johtunee tietysti vastaanottavan pään tiukasta hylkimisreaktiosta]. Tuskaisin sydämin ”hylkäsin” maammoni keinutuoliinsa ja kiiruhdin viiden [5] tunnin asian selvittelyn jälkeen perheeni luo unosille ja keräämään voimia seuraavan päivän työmatkaan. Vatsa huolesta viturallaan, details.

Kurimus jatkui päivän, pari [kännykkäkasvatuksen lisäksi kännykkäkotihoitokin tuntuu olevan terveys”palveluita” tehokkaampi tapa pitää huolta läheisestä] ja tilanne kroonistui. Kunnes saimme viikon päätteeksi [omalääkäriltä, joka ei koskaan ole tavannut potilasta, mutta lienee kuitenkin lääkärinvalansa vannonut ja ahdistelujeni takia piston sydämessään tuntenut ] luvan [käskyn, kehotuksen – tietysti mahdollisimman huonolla hetkellä omaishoitajan omaa elämänmenoa ajatellen] mennä hehkeän viikon päätteeksi päivystykseen.

Ja johan alkoi päivä paistaa. Arpa toi luoksemme ensiluokkaisen asiallisen kiireettömän sairaankuljetuskaksikon, joka veetuilun sijaan teki tarvittavat paikallistutkimukset ja kärräsi hämärän rajamailla hengailleen muorin hoitoon. Hoitoon, jonka seurauksena nyt on kotipalveluasiat viritetty oikealle tasolle. Taitaa olla totta uutisointi vanhainkotien täyttöasteesta, kun nyt kotipalvelua tuntuu järjestyvän suorastaan yltiöpäisen anteliaasti.

Silti en voi olla ihmettelemättä:
- Miten illalla tehty päivystystyö voisi muka olla taloudellisempaa kuin virka-aikaan annettu asianmukainen sairaanhoito?

- Miksi jotain himmeää omalääkärijärjestelmää roikotetaan mukana kuvioissa, kun ei se kerta kaikkiaan toimi?

- Miksi ihmisen terveystiedot ei voi olla jossain yhteisessä siilossa, jotta tarvittaessa maksukykyisimmät ja jonotukseen kyllästyneimmät potilaat voisivat edullisemmin kääntyä yksityislääkärin puoleen omalla kustannuksellaan, mutta tietoisena siitä, että tautihistoriaa ei tarvitse muistaa tai uudelleen kaivella [ottaa kokeita]? Etenkin, kun kunnallinen terveydenhoito on mitä on, ei kannattaisi mustasukkaisesti istua niiden potilastietojen päällä. Ei se yhteisen standardin kehittäminen voi olla mikään mahdoton tehtävä, maksetaanhan Suomessa laskutkin ihan samannäköisellä blanketilla.

- Mitä yhteiskunta kuvittelee voittavansa siinä, että hyvät veronmaksajat [= minä, vanhapiikaverotuksen piirissä, kun ei niitä pilttejä ole arpa suonut] häärivät työsuhteensa vaarantamisen rajamailla [palkattomilla vapailla tai omat lomansa tärväten] hoitamassa tehtäviä, joihin heillä ei ole koulutusta eikä oikeasti aikaa? Omakin terveys alkaa huojua, parisuhde riutua, työpaikka tuntua etäiseltä ja elämänilo nuutua – sekö on tarkoitus? Olenko kohta ”hoito”putkessa minäkin?

Silti päällimmäinen tunne nyt on helpotus. Huokaus. Viikonloppu. Lepo. Jälkijättöinen istumalakko [saattaa jatkua]. Ja sydämellinen allekirjoitus tähän Kauran juttuun.

Antakaa mulle takaisin mun elämä. Mieluummin noin 20 vee nuorempana.