perjantaina, helmikuuta 10, 2006

Kun tekee mieli huutaa!

Kolmena - neljänä iltana viikossa käyn työpäivän päätteeksi äidin luona, useimmiten kaupan kautta. Tiskaamassa, laittamassa iltapalaa, setvimässä tärkeitä paperiasioita, imuroimassa, pesemässä pyykkiä, poimimassa pölypalloja, etsimässä kadonneita nyssyköitä, viemässä jätepaperia ja roskia, siirtämässä esineitä, täyttämässä vesiastioita, kaivamassa Tena-paketteja saataville, kuuntelemassa päivän polttavia jorinoita kolotuksista ja vatsan toiminnasta, tarkistamassa mitä on [tai ei ole] syöty. Niinä päivinä kun en käy soitan ja kuuntelen samat horinat puhelimessa.

Jotta vanhus voisi asua mahdollisimman pitkään kotona. Niinpä.

Kun sitten osuu kohdalle se armoitettu ilta, jolloin [olen jo etukäteen ilmoittanut, että en pääse käymään] en mene, niin eikös silloinkin soiteta perään: ”Missä sä olet? Ai et pääsekään tänään, minä kun muistin [pah!], että olisit tulossa. Keittiöstä paloi lamppu. Mitäs sulla nyt niin tärkeää on muuta?”

No ei helvetti yhtään mitään ”tärkeää”, yritän tässä vaan järkeni säilyttää ja tehdä välillä jotain omaa ja tavallista, sellaista, mihin ei ole pakkoa. Elää omaa keskiluokkaista pätkäelämääni, mitä aikuiset [olkoonkin, että ovat jonkun lapsia] pääsääntöisesti harrastavat erkaannuttuaan lapsuudenkodistaan. Ihmisillä vaan tuppaa olemaan vapaa-aikanaan kaikenlaisia menoja ja tekemistä, mitä ei ehkäpä koe tarpeelliseksi tilitellä yksityiskohdittain äidilleen. Väsyn.

Eihän se toki ole tärkeää. Elämässäni ei voi olla mitään niin tärkeää kuin äitini vatsan toiminta, päivittäin napsittujen nitrojen määrä tai puolillaan oleva roskapussi, joka tietysti haisee. Ei voi, ei. ARRRRGGGGHHH!!!

Tätä huutoa ei vaimenna kuin kahden karvanahan voimin annettu kissaterapia.
----
Kierrätysvinkki:
Tarpeettomiksi käyneet puhelinkioskit voisi [olisi voinut – ne kai on jo viety pois?] muuttaa [äänieristetyiksi] huutokopeiksi, joissa paineissaan tarpovat ohikulkijat voisivat piipahtaa ärjymässä angstinsa ulos nimellisellä määrällä senttejä. Varat voisi ohjata mielenterveystyöhön tai mihin tahansa supistusten keskellä kitkuttavaan ns. hoitotyöhön. Näin säästyisi koti- ja blogiväki niiltä kaikkein pahimmilta purkauksilta.

6 Comments:

At perjantaina, helmikuuta 10, 2006 1:23:00 ap., Blogger Peggy G. said...

Lämmin virtuaalihalaus sinulle! Minun mielestäni ainakin olet tosi esimerkillisesti huolehtinut kaikesta, harva ihminen tuossa määrin on valmis tekemään asioita vanhempien vuoksi. Ikävä juttu, että vapaa ilta sitten tavallaan "lässähti". :(

Onneksi ihan pian on viikonloppu.

 
At perjantaina, helmikuuta 10, 2006 6:20:00 ap., Blogger Sun äitis said...

Mummollani oli hoitoringissään toistakymmentä ihmistä, silti väsyimme. Yksin et millään voi jaksaa. Oletko jo huhunnut avuksi kaikki muutkin äitisi läheiset ja järjestöjen ystäväpalvelut? Sinua auttaisi jo, jos löytyisi muutama vapaaehtoinen vieras, jotka äitisi kelpuuttaa.

(Missäs saakka te oikein asutte? Minua voi huhuta pääkaupunkiseudulle. Esim. kerran kahdessa viikossa ei vielä kaataisi maailmaani, mutta kahdella kerran kahdessa viikossa -tyypillä saisit jo yhden viikottaisen vapaapäivän. Meilailemisiin).

 
At perjantaina, helmikuuta 10, 2006 10:02:00 ip., Blogger Peggy G. said...

Punaisella Ristillä on ainakin joku ystäväpalvelu muistaakseni? Kotitöitä tosin he eivät tee. Mutta eivätkö vanhukset muutenkin käytä usein joitakin kotihoitopalveluja? Siipan isoisän luona ainakin kävi kodinhoitaja kerran viikossa.

Olen kyllä samaa mieltä "sun äitis" kanssa siitä, että yksin tuo tilanne tuntuu valtavan työläältä. Ihmisiähän me kaikki vain olemme ja jokaisen jaksamisella on rajat. Vaikka tähän asti oletkin osoittanut suorastaan enkelimäistä kestävyyttä.

 
At sunnuntaina, helmikuuta 12, 2006 12:53:00 ap., Blogger ainailona said...

Kiito Peggy ja Sun äitis kommenteista!

Kyllä tässä meidänkin hoitorenkaassa on kaikki 100 kilsan säteellä asuvat ystävät, kylänmiehet/naiset ja kaukaisetkin sukulaiset tavalla tai toisella mukana, mutta niitä ei ole kovin montaa. Kaupungin kotihengetär liihottelee paikalle 2 x vkossa.

Yleensä ei olekaan kyse mistään välittömästä oikeasta tarpeesta/hädästä [pakolliset kuviot hoituu kyllä harvemmillakin käynneillä] vaan siitä, että kun äiti on ollut koko elämänsä pedantti ja omistautunut pääosin turhanaikaiselle nurkkien nuohoamiselle, ei siitä tavasta näköjään pääse irti silloinkaan, kun ei siihen itse enää pysty.

Lisäksi omalta lapselta voi aina pyytää sellaista, mitä ei ventovierailta kehtaa. Muutenkin vieraiden ihmisten "vaivaaminen" on niin ikävää;-)

 
At perjantaina, helmikuuta 17, 2006 10:32:00 ip., Anonymous satujatar said...

voisiko niihin uusiokäyttöpuhelinlaatikoihin lisätä myös "hakkaa päälle"-säkin? nimimerkillä käyttöä olis...

 
At lauantaina, helmikuuta 18, 2006 1:29:00 ap., Blogger ainailona said...

Satujatar: Kyllä, säkki sopisi hyvin mukaan ja varmasti olisi käyttöä jonoksi saakka!

 

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home