torstaina, syyskuuta 21, 2006

Suuri puhallus

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että elämä on huijausta? Olet uskonut [ja osittain sen varassa jaksanut], että jonain päivänä tapahtuu jotain suurta ja merkittävää, tajunnat räjäyttävää. Jotain mikä selittää kaiken siihen hetkeen ja tilanteeseen johtaneen kärvistelyn, kurimuksen, pakerruksen ja tasapäisen nysväämisen. Oikeuttaa ja järkiperäistää nuo armottoman taaperruksen loputtomat tunteet. Kämmenellesi laskeutuu vihdoin se tähti taivaalta, jota kohti toiveikkaasti olet aina kurkottanut.

Eräänä aamuna [varo vaan] herättyäsi hoksaat, ettei mitään sen kummempaa ole olemassakaan, neidille ei enää tarjoilla glitterillä koristeltua elämähuttua. Elämä [varo] se [vaan] on sitä peruspuurtamista, bullshittiä ja haaveita lottovoitosta. Tavallista jyystöä päivästä toiseen. Eikä sen oikeasti ole tarkoituskaan olla mitään muuta. Perusmättöä, n-y-t - nyt; kesät muuttuvat lyhyemmiksi, syksyt sateisemmiksi, talvet loskaisemmiksi ja keväät ovat hitusen vähemmän hiirenkorvalla; askel-askel-huarahyppy.

Vanhenet, tunnet, että tulevaisuus ei enää olekaan kutsuvana lainehtiva mahdollisuuksien niitty vaan tympeä jana, jossa häämöttää loppupiste samaan tapaan kuin projektiaikataulussa, betoniseinä johon väistämättä ennen pitkää läsähdät. On entistä todennäköisempää, ettet tule jättämään edes miniatyyrikokoista märkää länttiä jäljelle maailmanhistoriaan haahuilustasi. Nobeleista, Oscareista tai Finlandia-palkinnoista nyt puhumattakaan.

Saatat päätyä pohdintoihin, että oletko tehnyt elämässäsi vääriä valintoja, ajautunut olosuhteiden uhriksi, ollut liian laiska, tyhmä tai kunnianhimoton. Taitamaton? Pöljä? Tahdoton rääpäle? Vai etkö kerta kaikkiaan vaan osaa? Elää.

Ahdistaako?

Minua on petetty [miksiköhän tavataan sanoa minua, miksei minut? Taidan olla liian laiska ottaakseni selvää].

16 Comments:

At torstaina, syyskuuta 21, 2006 12:34:00 ap., Blogger Zepa said...

Älä ny, kaikilla se on sama juttu, ja arki on arkea. Elämä imee ja sitten kuollaan. Tähän nyt muutakaan osaa just sanoa... NIIN ja sullahan on kaksi hienoa kissaa! Eipä ole kaikilla!

 
At torstaina, syyskuuta 21, 2006 12:44:00 ap., Blogger ainailona said...

Z: Niin varmaan on joo, kysymys kuului, että tuntuuko sinusta tältä?

Kisut ovat tottakai ihkuja, AINA. Eipä ole kaikilla yhtä loistomisuja, ei. Olen onnekas ja toivottoman rakastunut näihin karvatuppogeneraatoreihini.

Nau, kiitos Mustalle ja harmaalle linkistä Nysseen:) Meillepäin kun ei nykyisin juuri kukaan linkkaa.

 
At torstaina, syyskuuta 21, 2006 9:45:00 ap., Blogger Kaura said...

Tuntuu aina silloin, kun on depis päällä isona mustana peittona.

 
At torstaina, syyskuuta 21, 2006 10:05:00 ap., Blogger Sun äitis said...

Ne puhuu ameriikoissa midlife crisisistä. Mun empiirinen kokemukseni on, että KAIKILLA ihmisillä on viimeistään neljänkympin kieppeillä jonkinmoinen tätäkö se elämä oli -vaihe. Parhaatkaan lapsuuden eväät eivät anna paukkuja kestää läpi elämän, vaan jossain vaiheessa tulevat henkilökohtaisen uudelleenarvioinnin hetket.

Emmätiedä kummasta siinä on kysymys, siitä, että lopulta sopeutuu ja tyytyy olevaiseen vai siitä, että iän myötä itsevarmuus kasvaa ja alkaa uskoa omiin tähtiin ulkoa määriteltyjen menestysjuttujen sijaan, mutta tässä viidenkympin pinnassa minulla tuntuu olevan seesteisempi vaihe meneillään. Ei tietty paljon sinua lohduta just nyt, kun tuntuu harmaalta. Mutta ehkä sentään hiukka virittää tulevaisuudenuskoa, , että tahmaolon on taipumus lopulta helpottaa.

t. Ollut siellä, tullut sieltä

 
At torstaina, syyskuuta 21, 2006 10:44:00 ap., Blogger JP said...

Ai että tuntuukin tutulta! Pahinta on tuo petetyksi tulleen olo, jota pitää oman hölmöytensä seurauksena ja siitä nyt tuskin kukaan pitää...

Muudi bluus päälle, Resurssi esiin ja lottorivi vetämään noin aluksi. Betoniseinän sijasta edessä voisi ajatella olevan vihreitä niittyjä.

 
At torstaina, syyskuuta 21, 2006 11:35:00 ip., Blogger Peggy G. said...

Tuo petetyksi tulemisen tunne on tuttu täälläkin.. Tai ainakin se oli aiemmin. Nykyisin en enää koe sitä niin vahvana, koska olen jotenkin miettinyt asiat uudelleen. (Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi myöhemminkin siihen tunteeseen törmätä ja sitten pitää TAAS ajatella asiat uudelleen!;))

Olen ajatellut sen niin, että koska/vaikka elämäni on merkityksetöntä, niin itse voin pitää sitä ihan niin merkityksellisenä kuin haluan. Minusta ei tule syöpätutkijaa, eikä mitään Matissea. Mutta mikä erottaa minun Taiteeni (kröhöm!) ja Matissen nauttiman arvostuksen? Aivan niin - yleinen mielipide. Ja se, vaikka joskus osuukin oikeaan, ei silti ole mikään absoluuttinen totuus yhtään mistään.

Syöpätutkimuskin on arvokasta, mutta 100 vuoden kuluttua nykyisten tutkijoiden puuhat vaikuttavat luultavasti alkeellisilta.

Työelämä voi olla raastavaa, mutta jos on valmis luopumaan liiasta ambitiosta, valmis näkemään työn vain keinona pysyä hengissä JA kengissä.. silloin voi valita matalampiprofiilisemman työn sen stressaavamman sijaan, tai vaikka tyytyä osa-aikatyöhön. Sitten voi rauhassa toteuttaa itseään, lukea, mietiskellä, taiteilla.

Me elämme fiktion kanssa rinnan ja lomittain. Hollywood-fiktion ja ties minkä, ja se opettaa meidät odottamaan aina jotakin käännekohtaa, isoa paukkua, Elämää Suurempaa. Vaikkei sellaista välttämättä edes ole, ei kenelläkään. Kokemukset menettävät piankin arvonsa ja tilalle pitää saada aina vain enemmän elämystä. Sellaisia me ihmiset olemme, piruparat.

Joskus mietin, että onko meidät luotu elämään näin? Miksi me olemme vaativaisia ja onnettomia? No, anteeksi vain jos sorruin pitämään blogiasi omien ajatusteni kaatopaikkana. :) Kuten sanottua - tuttu on tunteesi..

 
At perjantaina, syyskuuta 22, 2006 12:34:00 ap., Blogger ainailona said...

Kaura: Lohduttavaa, että en ole yksin;) Tsemiä!

 
At perjantaina, syyskuuta 22, 2006 12:37:00 ap., Blogger ainailona said...

SÄ: Taidan olla juuri siinä pahassa iässä - mikä lie herra ties moneskos uhmaikä!

Usko valoisammasta toki jo kytee, on tää ihminen vaan niin ihmeellinen värkki! Kiitos, että jaoit viisautta vasullisen taas tännekin nutipääluolaan;))

 
At perjantaina, syyskuuta 22, 2006 12:41:00 ap., Blogger ainailona said...

JP: Kiitos, kai se ruoho pikkuhiljaa taas alkaa vihertämään. Vaikka mitäs, onhan se betoni ihan moderni materiaali.

Pysähtyminenkin on joskus tarpeen, kunhan ei liikaa jää polkemaan paikalleen.

Valoisaa mieltä vaan sinnekin päin!

 
At perjantaina, syyskuuta 22, 2006 12:44:00 ap., Blogger ainailona said...

Peggy: Tunnut olevan aika hyvin kartalla itsesi kanssa. Ja hyviä pointteja laitoit.

En tunne (en ole koskaan tuntenut) itseäni mitenkään uraohjukseksi, mutta aina vaan enemmän mieltä askarruttaa se, että olisiko sitä "onnellisempi", jos tekisi jotain muuta? Ja mitä se olisi? Mistä pitäisi luopua ja mitä saisi?

Näitä on hyvä välillä pohtia. Kiitos kommentistasi!

 
At lauantaina, syyskuuta 23, 2006 4:44:00 ip., Anonymous Rappiotäti said...

Kirjasit tuossa minun ajatukseni sanasta sanaan, mutta selvemmin kuin itse voisin koskaan niitä ilmaista.

Joo, ahdistaa ainaskin melkein yhtä paljon kuin sinua.

Taidanpa tästä lähteä laittamaan lottorivin tai pari vetämään, sen verran kovapäinen olen:-)

 
At sunnuntaina, syyskuuta 24, 2006 12:14:00 ap., Blogger ainailona said...

Rappiotäti: Kiitos kommentista ja tervetuloa sohvalle;)

Lotto on vetämässä täälläkin!

 
At maanantaina, syyskuuta 25, 2006 10:48:00 ip., Blogger Jaanuska said...

Moiks. Minä taidan olla kyllä todella huono ihminen tätä kommentoimaan, mutta minä lähestyn neljääkymmentä ja mielestäni elän todella upeaa aikaa! Välillä tottakai tuntuu haikealta, varsinkin kun asumme ulkomailla kaukana Suomesta, emmekä näe läheisiämme.
Mutta kuitenkin,
arki saattaa joskus olla aika mukavakin asia, varsinkin kun ajattelee niitä ihmisiä joilla ei ole arkea. (toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan) Nuorempana, (ei nuorena!), minäkin halusin olla kuuluisa ja vaikka mitä muuta hullua, mutta nyt nautin tästä mitä minulla on, ja täysin siemauksin.;) Kaikkea hyvää sinulle ja voimia syksyyn! t. Jaanuska.

 
At maanantaina, syyskuuta 25, 2006 11:25:00 ip., Blogger ainailona said...

Jaanuska: Lämmin kiitos kommentistasi ja tervetuloa Vaanilan sohvannurkkaan!

Kyllä meilläkin yleensä ollaan päällisin puolin ihan positiivisella mielellä liikkeellä ja "ikuista nuoruutta" en millään tavalla kaipaa. Joskus vaan asioita kasaantuu liikaa ja tuntuu, että joutuu hukkaan. Ihmettelee, missä sitä ollaan oltu ja mihin ihmeeseen tästä vielä ehtii.

Ajan hupenevuus [ja kai se oma kyvyttömyys käyttää sitä tarpeeksi järkevästi] tässä kai eniten närästää. Mutta ainahan on mahdollisuus parantaa, muuttaa, kunhan hinku on tarpeeksi kova.

Oikein hyvää jatkoa sinulle siellä ulkomaalla! Mielenkiintoinen elämäntilanne varmasti, vaatii rohkeutta ja tilaisuutta. Ota siitä kaikki irti.

Ja piipahdahan uudemmankin kerran kylässä;)

 
At perjantaina, syyskuuta 29, 2006 11:33:00 ip., Anonymous Olavi Ivalo said...

Tuntuuko koskaan...tuntuu ja ei tunnu.

Joskus tuntui kuten sinusta nyt.

Mutta se oli 10 vee sitten.
Elämä oli mennyt samaa mustaa putkea pitkin eikä yhtään sivuhaaraa ollut näkyvissä. Vain ne samat tukevat, kahlitsevat putken seinämät, jotka kuljettivat päivästä toiseen samaa rataa, kohti sitä putken päätä, jossa ei edes näkynyt mitään.
Putken seinämät: arkirutiinit, samat kaavat päivästä toiseen, sama aviosopuseksi.
Aina sama kaava kesälomilla, jouluna, vappuna, juhannuksena. Ja sama duuni päivästä toiseen. Tätäkö on elämä, aloin pohtia.
Näissä höyryissä oli pääni, kun tapasin sitten sen Naisen, joka pohti samoja.
Kaikki mullistui, totisesti!

Meni 10 vuotta. Olen vieläkin samassa putkessa, mutta sivuilla on repeytymiä, syöpymiä, valoa pilkottaa sieltä täältä. Putken päässäkin näkyy jotain.....Tunnen itseni paroni von Richthofeniksi, joka nousi lentoon lopultakin, joka antoi aseiden puhua! Fokkeriani on ammuttu ja siivet lepattaa, mutta lennän!

Rutiineja on rikottava, jos ne alkavat vaivata. Tai ainakin ne on kyseenalaistettava.
Tosin siinä sivussa saattaa syntyä vahinkoa...mutta pakko se kai on tehdä.

Itse en odottanut elämältäni patsaita tai suuria saavutuksia. Mutta kyllä riipi, kun lähdin turvallisesta virasta: 20 vuotta alalla, josta pidin/pidän ja jossa sain jotain aikaiseksikin. Eipä tullut torvisoittoa eikä viirejä johdon taholta. Hyvä kun pääsivät eroon! Vain kenttäväki tulee joskus sanomaan, että tuu takas...taivaallisia sanoja!
Mutta tuntuu hullulta, että 20 vuotta meni elämästä kuin hukkaan....vaikkei kuitenkaan mennyt.

Nyt näiden kommellusten jälkeen katson elämääni rauhallisemmin. En odottanut suuria itseltäni, mutta sain jotain: kaksi timanttia! Kaksi upeaa lasta, jotka loistavat elämässäni kauniina valona!
Ei heistä enempää, mutta lasten merkitys on niin suuri, että se menee itsen edelle, aina.

Värit ovat nykyään vahvempia. Kävely syksyisessä metsässä on väkevämpi, Sibelius soi voimakkaammin, Chopin on syvempi synkkinensä. Elo on voimallaan juovuttanut päähäni herkkyyttä ja hölmöyttä, turhaakin tunteellisuutta. Pöhkö mikä pöhkö, mutta nautin siitä!

Ymmärrän tuntemuksiasi oikein hyvin ja otan osaa. Mitä sitä osais sanoa....teksteistäsi päättelen sinut älykkääksi, sanavalmiiksi, lahjakkaaksi, joviaaliksi ja erittäin hauskaksi, huumorintajuiseksi ja laajakatseiseksi ihmiseksi. Semmoinen pärjää aina!

Sitten tässä Elämässä on mielestäni joku kumma ominaisuus ja se on Sattuma....tai Kohtalo...tai emmätiedä, Johdatus.

Asioita tapahtuu.

Juuri kun olet maassa, niin voi tulla jotain yllättävää, joka muuttaa kaiken, pouta poistaa pilvet!
Aurinko paistaa aina pilvienkin yläpuolella!

Hyviä asioita on paljon ja niitä tulee eteen. Elämä on komplisoitu kudelma, ei ikinä rutiiniaikataulu.
Valmistaudu!

 
At maanantaina, lokakuuta 09, 2006 12:17:00 ap., Blogger ainailona said...

Olavi Ivalo: Kiitos kattavasta ja kannustavasta kommnetistasi! Tolkun mies.

"Elämä on komplisoitu kudelma, ei ikinä rutiiniaikataulu."

Valmistautuneina ollaan!

 

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home