Tää niitä päiviä on...

... jolloin KAIKKI, siis ihan kaikki leipätyössä menee aamusta iltaan totaalisesti pieleen, valuu tahmaisen vulgaarina siemenasiamössönä reisille! Sinne sisäpinnoille. Ihan helvetin pahasti tömistellen päin Prinkkalan tuvan rupista seinää ja kukaan niistä, joiden pitäisi päättää ja ymmärtää mikä mättää, ei näe tilanteen vakavuutta. Hihittelevät vaan omissa hilpeissä aatoksissaan vetäytyen ennalta sopimiinsa ulkomaanhappeningeihin, vaikka tilanne vaatisi välitöntä reagointia; munaa tai munasolua.

Maihin jää yksi, jota suunnattomasti veetuttaa. Kiroaa, perkele, solvaa ja sättii - kihisee. Itsekseen.

Samaan hengenvetoon tuo samainen onneton luuseri saa kuitin, että ”Valitettavasti et tullut valituksi” ja sekin vähä toivonkipinä pyristellä pois tästä älykääpiöahdingosta surkastuu tuohon armottomaan tiedonjyvään.

Kotiin päästyään ainoa lapsi jälleen kerran kuuntelee ne kivuissaan kituvan kääkän päivittäiset uikutukset ja pieleen menneet ahdistusta ja epätietoisuutta aiheuttaneet epäkohdat sopuisalla jees, jees mielellä. Arvostelun, kun ei taas ole ehtinyt käymään, lauseiden välistä heijastuvan kritiikin siitä, ettei ole osannut järjestellä korvaavia hoivatehtäviä tarpeeksi sopivasti, ikuisen ininän siitä, milloin sitä oikein tullaan ja tuodaan sitä oikeaa ruodotonta silliä [niin kuin minä kalan ostamisesta mitään voisin edes ymmärtää] kera pelokkaasti esitetyn kerjäävän kauhistelun ja taivastelun tulevasta työmatkaohjelmasta ja Lapin lomasta. Miten siellä vanhus voi säilyä sillä aikaa hengissä? Pitäisikö minun tuntea tätä uikuttajaa kohtaan jotain muuta kuin velvollisuutta?

Ei vaan nyt voisi vähempää kiinnostaa! Ei mikään.

Missen eleetön läheisyys, Nyssen pyyteetön pörinä; ne lohduttavat.