Kulkurin iltatähti

Rakas yksinhuoltajaystävättäreni on pitkästä aikaa tavannut Oikean Miehen, miehen jonka rinnalla kaikki entiset näyttävät ämmiltä. Onni kukoistaa ja vaikuttaa kaikin puolin lupaavalta, vaimeaa hääkellojen kumua on jo kuultavissa horisontissa. Ystävättärelläni on kaksi teini-ikäistä lasta ainoasta aiemmasta avioliitostaan. Isän osallistuminen lasten kasvatukseen eron jälkeen on ollut lakisääteistä ja marginaalista; lapset ovat melkoisen takertuneita äitiinsä. Perheessä on kuitenkin asiat ja arvot suht’ kohdallaan, elävät henkisesti rikasta ja hyvää elämää taloudellisesta niukkuudesta huolimatta.

Uusi [äärimmäisen mukavan tuntuinen] urho hönkäilee kiihkeänä [lapsettomana] yhteisen babyn perään, vaikka ystävättäreni fysiikka [eikä enää ihan ikäkään] paljon sairastamisen takia lapsihaaveisiin suuremmin kannusta. Mutta lempeän painostuksen edessä, huumaavan rakkauden sokaisemana ja hyvänolon adrenaliinipilvessä saattaahan tuo sananmukaisesti antautuakin. En tiedä tuleeko tästä aiheesta heidän suhteessaan mikään kynnyskysymys tai sen kummempi kriisi. Ei se minulle kuulu.

Olen vaan jo pitkään ihmetellyt ympärilläni hyöriviä vastaavia yksinhuoltajaystävättäriä – miksi rakkauden todisteeksi täytyy vielä vanhemmillakin päivillä pusata se yhteinen vauva, iltatähti jo olemassa olevien lasten lisäksi? Vaikka lapset on juuri saatu pahimman ja vaativimman vaiheen yli ja olisi aikaa vihdoin itselle ja uudelle suhteelle. Eikö siitä lastenhoidosta vieläkään ole saanut tarpeeksensa? Pelätäänkö uuden miehen jatkavan matkaa, ellei jälkeläistä rupea kuulumaan? Onko yhteinen vauva miehelle jonkinlainen välttämätön [tai ainakin toivottava] rakkauden todiste, etenkin jos nainen on jo aiemmin hedelmälliseksi osoittautunut [mulle kanssa, kun se on muillekin tehnyt]? Tunteeko uusiomies olonsa jollakin tavalla uhatuksi suhteessa, jos ei perhekuviossa ole ”omaa” jälkeläistä? Vai onko kyseessä vain keino koukuttaa akka tiiviimmin nilkkaan kiinni? Voihan se tietty olla, että saatavilla on vuosisadan parhaat geenit, joiden edessä naisella ei sitten vaan ole vaihtoehtoja...

Valitettavan usein olen ollut todistamassa myös sitä, että toisen/kolmannen/neljännen kierroksen babyboom-perheenperustamisrupeamissa loppujen lopuksi päädytään muutaman vuoden päästä taas siihen samaan, usein ankaraan yksinhuoltajan arkeen. Aloitetaan alusta oman elämän alkamisen vartoilu. Meneehän se aika niinkin. Koskaan kun ei voi tietää. Varo vaan.