Ennakoimattoman ajon kurssi polakka puskurissa

Puola, tuo EU:n uutukainen jäsenvaltio, tarjoaa loistavat olosuhteet ajoharjoittelulle. Etenkin lippalakkiautoilijoille ajo Puolassa suo erinomaista ohituskokemusta sekä lisää reippautta ja aktiivisuutta liikennekäyttäytymisessä. Liikennekuri maassa on lähes olematon ja ajokulttuuri täysin holtiton – liikenneturvallisuus on tuntematon käsite, vaikka siitä niistäisi kaikki vokaalit pois ja lisäisi zetoja. Tiet vastaavasti ovat meikäläisittäin tarkasteltuna ajokelvottoman rajoilla, mutta sehän vaan lisää yhdistelmän jännittävyyttä ja pitää virkeänä pimeällä ja sateessa.

Paras suunta lähestyä Puolan ajoharjoittelualuetta on pärähtää Saksan kautta jonnekin maan pohjoisosan punaisella merkitylle muka-keskisuurelle väylälle. Ennen rajanylitystä on syytä tarkistaa renkaiden ilmat saksalaisilla täsmävehkeillä, [vastaavia ei näe ennen Suomea] ja lisätä reilusti pompotteluvaraa. Näin matkanteko tuntuu hieman kimmoisammalta. Tarkista myös, että kärrysi jarruvalot palavat kirkkaina.

Paina heti rajalla mieleesi, että tie on oletusarvoisesti kuoppainen, on varoituksia sitten tai ei. Kuopatonta tietä on havaittavissa vain Mc Donaldsin parkkipaikalla. Kuoppiin tulee suhtautua ajonautinnon innoittajina, eikä iskareita ole syytä säästellä. Välillä perinteiset kuopat muuttuvat yllättäen lomittain asetelluiksi parin neliön kokoisiksi betonilaatoiksi, joiden saumoja ei suuremmin ole välitetty tilkitä. Kuoppien lisäksi tiet ovat kapeita, piennarta ei ihmissilmin vauhdissa näe ja usein tietä reunustaa suuret puut kummallakin puolella. Se taas lisää entisestään ohitustilanteiden mielenkiintoa.

Tarkkaile tovi paikallisten ajotapaa ja toista sen jälkeen perässä. Jokainen koppimopomallinen pikkuruinen Polonese/Fiat 126B pitää ohittaa heti, kun sellaisen kantaan joutuu. Jos jäät käkkimään siihen petroolintuoksuun pidemmäksi ajaksi, joudut auttamatta pussiin, koska perässä tulevat ohittavat sinut ja sen koppiaisen jatkuvana virtana. Nopeusrajoituksista ei kannata huolehtia kuin taajamissa. Muualla niitä ei kukaan kontrolloi. Vastaantulijat vilkuttavat aina valoilla, kun edessä on tiedossa sheriffi tai ratsia. Seuraa paikallisten käyttäytymistä; he eivät koskaan hidasta vauhtiaan turhan tähden. Tehdessään niin, on varmasti ratsia tiedossa lähitienoilla. Älä aliarvioi mahdottomankaan tuntuisen paikan soveltuvuutta ohitukseen. Hetken päästä joku hurjapäinen polakka kuitenkin suihkaisee ohitsesi juuri, kun sitä vähiten osaat odottaa.

Unohda ennakoiva halusi moottorijarrutukseen. Puolassa pitää kiihdyttää ripeästi ja jarruttaa näkyvästi, jotta perässä tulijat tietävät, että vauhtisi hiipuu. Ajotapa kuluttaa hyvästi polttoainetta, mutta poistaa myös tehokkaasti karstat moottorista. Hermoja säästyy, jos autossasi on automaattivaihteisto.

Jo muutaman päivän kokemus autoilusta Puolassa saa ihmeitä aikaan! Huomaat kaasujalan muuttuneen painavammaksi, pumppaavan ajorytmin tuntuvan luontevalta, ohitustilanteet selvität leikiten [aina voi painaa lisää kaasua, jos menee tiukille] ja ajotapasi on saanut runsaasti lisää aggressiivisuutta ja apinan raivoa. Lieveilmiönä voi esiintyä tärinän aiheuttamaa tenniskyynärpäätä tai nivelrikkoa ranteissa.

Lisäksi konkretisoituu omakohtaisesti se tosiasia, että Puola on iso maa. Sen poikki taivaltaminen Via Balticalle Liettuan rajalle ”oikaisten” pohjoisen kylien ja pikkutaajamien kautta vie kevyesti pari päivää. Kiinnostava ja pittoreski etappi [ja sovelias yöpymiskohde] suurin piirtein puolivälissä maata tuolla reitillä on Torun; sievä historiallinen kaupunki Vistula-joen rannalla, tyyliltään vähän kuin taskukokoinen Praha ennen turistiryntäystä. Vanhan kaupungin viehättävässä pikkuhotellissa Petit Fleurissa nukkuu yönsä lokoisasti ja runsas aamiainen tarjoillaan pöytiin. Visuaalisen stimulanssin lisäksi kaupungissa voi nauttia myös erinomaisen hyvästä pizzasta, jonka mausteeksi tuodaan pöytään pyytämättä nekallinen [hyvää] ketsuppia ja majoneesia[!]. Nam.

Puolassa on kaikesta huolimatta yritystä eikä siellä tarvitse pelätä, kunhan on normaalin varovainen matkaaja. Puolasta jäi sympaattinen kuva. Jo vuonna 1998, kun ensimmäisen kerran temmelsin kuoppateillä.

Ja matka jatkuu...