torstaina, syyskuuta 02, 2004

Rankkurin orsilla

Jokaisessa meissä asuu pieni koira. Ainakin posliinisellainen. Tämä täytyy kissaihmisenkin myöntää luettuaan mäyräkoiran oivan luonnehdinnan koirapuistikon tovereista. Kääpiöpinseri on vallan hellyttävä tapaus, mutta etenkin ulkoiselta habitukseltaan harmittavan kaukana minusta. Enemmänkin tunnen itseni vihikoiraksi.

Vihikoira on rauhallinen ja lempeä, leikkisä ja humoristinen. Se on ystävällinen ihmisiä kohtaan, joskin hiukan varautunut vieraille. Se ei mielellään riitele toisten koirien kanssa. Tärkein luonteenpiirre on itsepäisyys, mikä tekee siitä loistavan jäljestäjän ("kesken ei lopeteta") mutta toisaalta hankalan koulutettavan. Koulutuksessa (ja kaikessa) tulee muistaa että vihikoiraa ei voi pakottaa mihinkään, se on hyvin herkkä ja menee täysin lukkoon pakotettaessa eikä tee mitään. Kouluttajan täytyy käyttää mielikuvitustaan keksiessään keinoja millä saada vihi tekemään mitä kouluttaja haluaa. Sekin on mahdollista!

Vihikoira on raskasrakenteinen ja massiivinen ja antaa itsestään uljaan ja jalon vaikutelman. Sillä on liian iso nahka, ja etenkin pään ja kaulan alueella nahka muodostaa ryppyjä. Nahka roikkuu myös silmien kohdalla, jolloin silmän punainen sidekalvo paljastuu, ja koira näyttää jonkun mielestä pelottavalta, toisen mielestä hassun krapulaiselta. Samoin huulet ovat suuret ja roikkuvat.

Vihikoira ei sovellu kaikille, se on vaativa ja kovatöinen. Se on suurikokoinen, hyvin vahva ja kova vetämään hihnassa (ellei tätä tapaa opeteta jo pentuna pois). Suurin miinuspuoli lienee, että vihikoira kuolaa erittäin paljon. Toiset ihmiset eivät tätä voi sietää ollenkaan, mutta jos muuten rakastaa tätä hassunnäköistä kurttunaamaa, niin kaikkeenhan tottuu. Kuolaa on aina ja kaikkialla. Aito vihi-ihminen ei menetä huumorintajuaan koiran roiskauttaessa kuolaklöntin omistajansa naamaan tai ruokalautaselle. Vihikoira ei hauku (ei osaa), vaan se ulvoo. Ääni onkin todella vaikuttava. Vihikoira kuorsaa, joskus todella äänekkäästi, ja muutenkin sille saa nauraa päivittäin, esimerkiksi kun se pää alhaalla (jolloin ylimääräinen nahka tekee siitä sokean) törmäilee lyhtypylväisiin.

Nih. Kysykää vaikka Resurssilta.

Jos joskus saisin tilaisuuden hankkia oman haukkimen omakotitaloon, järven rannalle, hyvien ulkoilumaastojen läheisyyteen, se olisi ehdottomasti tämä. Maitokahvin värisenä. Adorable. Vuh.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home