Entä jos kynttilä sammuu?

Omalla tavallaan pyhää miestä ja vainajaa – siittäjääni – on tänään muistettu parilla kynttilällä. Matkaan lähdimme koko perheen voimin, myös leskirouva kaapattiin mukaan. Hän oli koepolttanut valitsemaansa isoa kynttilänjötikkää jo muutamana päivänä kotona, jotta voisi todeta sydämen varmuudella olevan riittävän vahva ja pirteä. Kynttilä asennettiin huolekkaasti puhisten kotitekoiseen metallitelineeseen, jossa on katto ja tuulensuoja kaikilla sivuilla. Telineen jalat survottiin tukevasti maahan. Sytyttämisen jälkeen palokykytilannetta seurattiin vartin verran.

Silti huoli oli ilmeinen. Mitä jos tuuli kuitenkin sammuttaa sen? Tai se tukehtuu? Sataa vettä sisään? Joku potkaisee kumoon? Se vaan sammuu itsekseen ennen aikojaan?

So what – en usko isän suuremmin panevan pahakseen, jos valot sammuvat kesken kaiken. Kannattaako tuosta nyt ottaa niin kamalaa stressiä, kehittää yhtä mutrua otsanahkaan lisää? Tämä ajatuksenkulku vaan kuvaa niin hyvin äidin tapaa suhtautua asioihin. Aina pitää olla niin julmetun huolissaan kaikesta mahdollisesta, että unohtaa nauttia elämästä. Puurtamista, kärsimystä, uhkia ja vaaroja se elämä on, etenkin, ellei koko ajan vilkuile sivuilleen, huolehdi varmistuksista. Ja mitä ne ihmisetkin sanovat.

Oman pienen öljykynttiläni jätin huoletonna jököttämään säiden armoille. Palaa minkä palaa. Vainajan muistaminen tapahtuu päässä; mielessä ja muistilokeroissa. Yhtä hyvin luukasan matoista matkaa valaisee kotiparvekkeellani tuikkiva lyhty. Sen voi sytyttää joka päivä uudelleen.