Mä joka päivä töitä teen - vai teenkö?

Sana viikonpäätteeksi työn aralta saralta
Taannoinen muutoslänkytykseni poiki mielenkiintoisen vastineen Blogistanin aussivahvistukselta, Imelda NeverTooManyShoeBoxes henkilöitymältä. Pistipäs vuorostaan täällä päässä ihan miettimään. Voisiko olla niin onnellisesti, että tuo jäkittäminen ja entisessä roikkuminen onkin enimmäkseen enää niiden sukupolvien ilmiö, joka ovat tottuneet vakituisiin, pysyviin työsuhteisiin, säännöllisesti etenevään turvalliseen urahissiin ja alati karttuviin etuihin? Eivät tiedä muusta.

Taitavat nuoremmat sukupolvet olla jo paljon valmiimpia kestämään väliaikaisuutta, keskeneräisyyttä ja yllätyksiä, jopa hakeutumaan ”vauhdikkaisiin ja vaarallisiin tilanteisiin” itse omasta halustaan, mukautumaan ympäristön muutoksiin kuin myös valmiimpia aloitteellisesti rohkeammin vaihtamaan suuntaa, jos entinen tympii. Harva enää oletusarvoisesti sitoutuu loppuelämäkseen ensimmäiseen työpaikkaansa. Paikkaa vaihdetaan sen mukaan, missä ruoho kokonaisuutena kirkkaammin vihertää. Tuskin kukaan kolmekymppinen on ehdottoman varma, että jää aikanaan eläkkeelle nykyisestä duunistaan. Varsinkin, kun mistä tahansa hommasta voi nykyisin saada lemput anytime.

Lieveilmiönä alituinen pyrkiminen itselleen parhaaseen ratkaisuun joskus näyttäytyy työyhteisön silmissä epäilyttävänä rahastusyritelmänä ja sitoutumisen väärinkäytön tunteena. ”Olen saanut kilpailevan tarjouksen. Lähden, ellen saa tonttua lisää liksaa”. Joka kerta hämmästyn, kun tämmösen tapauksen huomaan ”ostetun” lähtemästä. Ei se ole tyhmä, joka pyytää vaan se joka päättää maksaa. Ensin lisäraha ja ehkäpä uusi What Ever Manager For What The Fuck –hattu lääkitsee lähtöhaluun johtaneita tavallisemmin itsetunto/arvostus/oonksmätärkeevaien -vitutushaavoja ihan melkein ruvelle saakka, mutta hyvin usein se sama toimintamalli tuntuu silti toistuvan jatkossa säännöllisin väliajoin ja rupi raapaistaan auki uudelleen. Ikiliikkujako? Palkkaboosteri?

Päinvastaisiakin esimerkkejä on – niitä, jotka ovat lähteneet rehdisti kypsyttyään, ilman platinapuristuksia. Viipyneet aikansa siellä aidan toisella puolella ja huomanneet, ettei se ruoho sen kummemmalta maistu [äh, kele piti sanoa, että näytä, tuleekohan ny poliisit?] ja palanneet takaisin. Varmasti tietysti neuvotellen itselleen paremmat sopimukset kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin indikoiden sitä, että ei tää firma ihan hanurista ole, kun suostun edes rahasta palaamaan todettuani menon muualla olevan vielä hämärämpää.

Pätkätyöläisen [joko omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta] arki saattaa silti muodostua ajan oloon hyvinkin rankaksi. Pitkään jatkuva pompsahtelu synnyttää epävarmuutta, turvattomuutta ja epäröintiä suurien päätöksien edessä. Ihmekö tuo sitten, jos mittavan pätkärupeaman päätteeksi jumittuu jäkittämään tukevasti sijoilleen, jos vakiduunin saa/ottaa. Silti kannattaa muistaa työelämän realiteetit ja yrittää vahvistaa omaa pelimerkkipinoaan nimenomaan moniosaamisen merkeissä. Pitää olla hereillä ja kiinnostunut siitä, mitä kykenee pahimmassakin tilanteessa antamaan. Aina on parempi tietää ja osata hieman enemmän kuin se mitä mulle kuuluu. Uteliaisuus on ehdottomasti hyve.

Joustaminen ei läheskään aina tarkoita sitä, että pitäisi myydä maansa tai luopua mistään sen kummemmasta. Se on enimmäkseen yhdessä tekemistä koko homman jatkuvuuden varmistamiseksi.

Hops, jopas taas harhaili ties minne mannuille tää aatostelu - takaisin lähtöruutuun. Ihailen Imeldan rohkeutta heittäytyä uuteen. Tulee jopa vähän oma soukooldnuoruus mieleen. Kannustavat terveiset kultaista keskitietään [aikanaan] hamuilevalle luovalle olennolle;-)