tiistaina, marraskuuta 30, 2004

Kun maailma loppuu

Sen lisäksi, että huojuva intternetti uhkaa vielä hajota käpäliinkin, nöyrä tulopoliittisesti sopuisa tuulipuku-jokasäänsaapastelijakansa pliukastelee jäätyneestä sohjosta yön aikana syntyneillä niljakkeilla ja Kanarian saarilla soittaa [sellollako?] sirkat saloilla, myös ihan paikallistenkin havaintojen valossa on maailmanloppu ilmiselvästi odotettavissa ensi viikonloppuna.

Kas kun ajattelimme Resurssin kanssa piipahtaa pienellä A-luokan kutulomasella [ilman Misseä ja Äitiä], you know, semmosta kevyttä kännäilyä ja mehevää muhinointia, shoppailua ja nappailua, nähtävyyksien tölvästelyä ja stereofonista relaksoitumista. Tästä haa – yöaikeesta on varovaanisti Vanhalle Rouvalle jo vihjailtu jonkin aikaa, mutta vasta tänään tilanteen koko dramaattisuus saavutti hänen pillerinpyörittämiseen keskittyneen tajuntansa. Mitäääää!!!! Eikö kukaan tuo minulle koko viikonloppuna ruokaa [no ei tuo ei].

Järkyttävintähän tässä havainnossa on se, että hän joutuu olemaan kokonaista kolme [3] vuorokautta ilman huoltojoukkoja, jotka rientävät säässä kuin säässä puolen tunnin varoitusajalla paikalle, jos vaikka sattuu maito loppumaan tai banaanit mustumaan just kesken mäkihypyn maailmancupin tai Linnan juhlien.

Nyt onkin otettava erityisen tarkasti loppuviikon muonitusreissu. Ei parane luottaa mummelin omiin muistiinpanoihin ollenkaan [unohtelee mokoma asioita], vaan jääkaappi, pakastin ja kuivatavara on inventoitava itse haukan katsein. Harvinaisemmatkin potentiaaliset mieliteot on syytä kattaa, varmuuden vuoksi. Eikä missään nimessä sovi unohtaa kahvileipää – saattaahan joku naapurin tätönen piipahtaa pyhien aikana kylässä.

”No onpas teillä nyt tiukka aikataulu [ei se kotoa poissa olo erityisen tiukkaa ole]. Pitääkö sitä nyt aina niin kovasti matkustella? [pitää]. Koskas me mennään sinne kampaajalle yhdessä, voisit joskus ottaa niitä lomapäiviä niin, että minäkin pääsisin asioille [ja minä en missään nimessä rentoutuisi]. Ja kun ne liukuesteetkin pitäisi uusia, muuten ei uskalla mennä ollenkaan ulos [ritsat ovat jo kassissa, nouhätä].”

maanantaina, marraskuuta 29, 2004

Konseptoitunutta sementtiä alaVaan

Voihan kissanpissa. Eihän tätä Vaan voi olla noteeraamatta. Snautserilistalle on näemmä pyrkimässä muuan karu sellisti, jonka panen [siitäkin huolimatta, että saatan jälleen leimautua seksiblogiksi, mikä luokittelu on äärestä viereen lainehtivan aihepiirini huomioiden aivan liian suppo] jo nyt talteen tuonne Tarkkiksen suuntaan. Pääosin luonnollisesti sen takia, että tämä pahainen blogi vaikuttaa fanipalalta [juu, kannustusta tarvitaankin just tässä kolmenkympin kohdalla]. Toisekseen ihan lupaavan juttuotteensa vuoksi. Jospa se SamiK kumminkin armahtaisi some snowy day ja ottaisi kalterienvälit listoillekin?

Sunday Blogistan
ilmanlaatu: tyydyttävä
kankkusaste: kiitettävä
vitutusaste: hyvä, hienoisessa nousussa
tyhjät pullot: paljon
fiilis: semisopuisa
olkitalon saumaus: hyvä, ei repeämiä
iso paha susi: vapautettu vastuusta, parhaimmillaan mediumina viherpippurikastikkeella
morkkisbarometri: hetkellisesti tasaantumassa, nousuponkaisuja odotettavissa jouluun saakka

Taas uusi viikko kaiken muuttaa voi...

Domestic corner:
Voiko kotona olla mitään herkistävämpää kuin omia paitojaan silittävä mies? Lempeä höyrysilitysraudan tussahtelu, sen liukuminen kankaalla armaimman kykenevässä kädessä, puhtaan vaatteen höyryinen tuoksahdus, työnsä tuoksinassa tyytyväisenä tuhahteleva rakas. Onni.

perjantaina, marraskuuta 26, 2004

Yksin kotona 3 - pikkarit

Resurssi otti ja pyyhälsi sinne kaikkein pyhimpäänpahimpaan – firman pikkujouluun. Tapahtumaan, jolla on skandaalinkäryinen maine, joka on kaikkien parisuhteiden päällä hönkäilevä uhka, iltapäivälehtiloton kiistaton voittokohde [pettääkö vai eikö pettää – kas siinä pulma], rentoutumisen ruumiillistuma. Siellä sitä nyt näykitään sian persausta, litkitään keskihintaista punkkua [ei se firma ihan halvinta tarjoa, ei] ja arvioidaan kollegoiden [toivottavasti stimuloivaa] pukeutumista, humalatilaa ja muuta diskurssikäyttäytymistä omasta huuruhurmahenkisestä perspektiivistä. Katsellaan ja läpytellään hauskoille ohjelmanumeroille, tanssahdellaan firman yllättävän upeaksi muuntuneiden daamien kanssa, nautitaan drinksuja ja selvitellään Erittäin Tärkeitä Asioita lähtökohdista ”Mustalaisten kanssa on kiva ryypätä. Ne ei koskaan puhu työasioita”.

Jaa mistäkö tiedän? No, omakohtainen sellainen on jo käyty.

Meillä Missen kanssa on kotona mukavaa. Valmistelemme jouluylläritaikoja [hysss, ei sanaakaan Resurssille], litkimme glögiä [ja kissanherkkua], leikimmekin [vaikka liian vähän, nau-urputtaa Misse]. Sytytimme lyhdyn parvekkeelle, jotta Resurssi tuntisi itsensä tervetulleeksi palatessaan.

Hän tulee kun on tullakseen. Parisuhteessa on lupa juhlia myös omissa piireissään. Ja lupa tarjota kumppanilleen ihana koti-ilta omassa seurassaan. Kunhan elämän perusvirettä ohjaa aina lupaus jatkaa yhdessä siitä, mihin jäätiin.

Menemme [naukuulemma] leikkimään. Tip, tap.

Kissankynnenleikkaajat ja sisäpiirirötöstelijät

Kas, hetken viivähdys katvealueella ja johan taas tulvii Blogistanin Vlatava kellareihin niin, että kissatkin loikkivat raastavasti naukuen pöydälle. Koska meillä Myöhempien Aikojen Vaanissa [me olemme tässä yhteydessä Misse ja ainailona], ei ole varsinaisesti mitään uutta [keinoja, nimiä, referenssejä] annettavaa vittuilu[ja sen esto]keskusteluun, emme siihen detaljitasolla puutu. Kuitenkin - jotta meitä ei luultaisi mielipiteettömiksi nysväkkeiksi, jotka vaan verhojen välistä tirkistelevät tapahtumia veden noustessa kohti kotiovea – tuomme täten julki meidän blogimme mielipiteen aiheeseen. Toistamme: mielipiteen.

Tuomitsemme kaikenlaisen törkyturpaterrorismin jyrkästi riippumatta kanavasta, missä sitä harjoitetaan. Sanan säilää sopii heilutella terävästi ja taidolla, mielipiteensä esittää rohkeasti ja ryydikkäästi [ironiaa ja huumoria kaihtamatta], mutta kaikenlainen selkään puukottaminen ja kintuille kuseksiminen, jolla toista osapuolta pyritään kyykyttämään, uhkaamaan ja tahallisesti ärsyttämään menemällä henkilökohtaisuuksiin, ei ole aikuiselle ihmiselle sopivaa käytöstä eikä ansaitse mitään puolustelua. Sananvapauden maljasta ryystäessään on syytä muistaa, että vapaudesta voi nauttia vain kun ymmärtää [ja kantaa] myös siihen liittyvän vastuun. Ilman vastuuta vapaus on pelkkä illuusio, jonka harhassa hyörivät vain harhaiset hörhöt.

Toinen asia, josta haluamme hippasen hyrähtää tänään [luonnollisesti listasijoituksen paraneminen tähtäimessä] on sisäpiiribloggaus. Ainahan maailmassa on bestiksiä, auktoriteetteja, asiantuntijoita, samanhenkisiä otuksia, kivoja kavereita ja hyviä tyyppejä.

Meillä digataan tiettyjä asioita, joku toinen diggaa jotain muuta. Kun löydämme blogin, jonka sisältö saa jostain syystä [se voi olla tyyli, aihe, elämäntilanne, whatever – joku ihme viba sieltä vaan välittyy] meidät nauttimaan, herkistymään, oivaltamaan, terästäytymään, viisastumaan tai vain viihtymään, niin totta kai Varo vaan linkkaa ja vinkkaa. Listasijoituksella ei ole merkitystä. Jos se toimenpiteen seurauksena nousee, niin olemme halutessanne pahoillamme.

Lukijoita ei ole syytä aliarvioida. Jokainen lukee kuitenkin sitä mitä haluaa. Täällä pyörähtelee myös niitä lukijoita, jotka eivät itse bloggaa. Lienevät jo ihan kypsiä näihin sisäpiirikärhämiin, joten eiköhän tarjota heille taas välillä jotain viihdyttävämpää, vai mitä? Coming soon... varo vaan.

Ihanan vaikeeta. Elämä on.
-----
Nyppäsen samalla yhden raadon alas Silmäiltävistä - taisi lyödä just hansikkaat kehään... Ja Moro skrivas niin kauniisti meistä, joten kevyttä nostetta.

keskiviikkona, marraskuuta 24, 2004

Rutiinibloggaus

Arjen sanastoa: Rutiini
Rutiini, tuo tylsistyttävä, toisinaan ahdistavakin pakkopullanen, joka pitää säännöllisin väliajoin väkisin vääntää ja jonka löydät tuossa tuokiossa taas uudestaan edestäsi. Rutiinit mielletään usein typeriksi ja arkipäiväisiksi tehtäviksi, joita on syytä vältellä tai ainakin niistä pitää pyrkiä eroon mahdollisimman nopeasti ja helposti. Rutiinisuoritus kuvastaa tasapäistä ja keskiarvoista teelmää, joka ei ole millään tavalla hohdokas, eikä ansaitse mainitsemisen arvoista hehkutusta.

Hieman glamouria tulee pintaan, jos ihmistä kuvaillaan rutinoituneeksi jossain tehtävässä. Oikeassa yhteydessä rutinoituminen on merkki asian perinpohjaisesta osaamisesta ja siihen liittyy jopa arvostustakin. Erityisesti pelitilanteissa rutinoituminen tulkitaan vahvana piirteenä.

Nörttimaailmassa taas rutiineilla hoidellaan erilaisia toistuvia toimintoketjuja, joita ei kukaan halua manuaalisesti tehdä. Rutiinit tehostavat tekemistä. Samankaltaista tehtävää voidaan hoitaa toistuvasti kerran keksityllä rutiinilla. Innovatiivisuuden [toivottuna] lopputulemana taitaa syntyä se itse tylsimys: riivatun rutiini!

Silti rutiini nähdään usein luovuuden ja innovatiivisuuden vastakohtana, jopa esteenä ja kahlitsijana. Rutiinien parissa näpertely vie aikaa lennokkaammalta ajattelulta ja tekemiseltä. Rutiinit kyllästyttävät, niistä voi aiheutua kipua ja kolotusta. Rutiinien hoitamiseksi keksitään koko ajan lisää apuvälineitä, jotta aikaa jäisi paremmin hohdokkaampien asioiden tekemiseen.

Kuitenkin suurin osa elämästä on tietyllä tasolla rutiinia, olemassa olevien rakenteiden ylläpitoa suoriutumalla niihin liittyvistä tehtävistä, jotta päivittäinen elämä soljuisi eteenpäin mahdollisimman mutkattomasti. Ilman rutiineja saattaisi olla vaikea selviytyä kaikista tehtävistä vuorokauden rajattuina tunteina. Ihmisellä on lisäksi taipumus luoda koko ajan uusia rutiineja ratkaistakseen vastaansa tulevia haasteita ja säästääkseen itseään siihen lennokkaampaan käyttöön. Ensimmäinen Kanarian matka on eksotiikkaa, kahdeskymmenes on jo rutiinia. Vaikka mikään pakko ei ole mennä sinne samaan paikkaan vuodesta toiseen.

Vastayntyneellä rutiineja ei suuremmin ole, ne opitaan kasvamisen myötä. Usein nuorena rutiineja kuuluu vihata. Kuvitellaan, että jokaisen pitää pyrkiä niistä eroon, voidakseen keskittyä olennaiseen, saavuttaakseen jotain merkittävää, luodakseen jotain tärkeää, jättääkseen pysyvän jäljen maailmankaikkeuteen. Vanhempana rutiineista alkaa pitää; ne tuovat turvallisuudentunnetta ja niiden elämää helpottavan tarkoituksen ymmärtää paremmin, kokee jopa järkeväksi ja oppii soveltamaan itselleen sopivaksi.

Vanhuksille rutiinit ovat elinehto - toistensa kaltaisia päiviä jäsentäviä tuttuja etappeja, joista mitään ei voi jättää väliin. Eikä rollaattorin kahvoissa juurikaan revitellä, ajellaan vaan rutiinilla.

maanantaina, marraskuuta 22, 2004

Aromaattisia tuoksuja makuuhuoneen ulkopuolella?!?

Aurinkoisen sunnuntain ratoksi [vauhdikkaan sauvakävelyhuiskinnan jälkilämmössä] päätin vihdoinkin tarttua tarmolla maa-artisokkasatoon ja valmistaa perheelle Turistin viikon herkku palstallaan taannoin vinkkaamaa maa-artisokkamuhennosta [Turisti, kerää nyt ihmeessä jonnekin linkin taakse noita sun hyviä ohjeita arkistoksi tai perusta erillinen kokkausblogi!]. Ja ei kun tuumasta toimeen; ainekset [lähikaupassa oli jo käyty] esiin ja pilkkoen. Päätin kokkausluonteeni vastaisesti noudattaa tarkalleen ohjetta, ilman minkäänlaisia improvisointiyritelmiä.

Hetken päästä court bouillion -alkio pulputti iloisesti liedellä ja aromaattiset tuoksut valtasivat nuhaisetkin sieraimet. Missekin saapui väristelemään viiksiään oudonhivelevien aromien houkuttelemana ja Resurssi kuolasi kerrankin muutakin kuin jälkiruokaa. Homma eteni siivilöintiin saakka ihan mallikkaasti, tanssahtelin Boney Ämmän tahdissa kapustan varressa kannustaen kuorimaveistäni hurjaan iskuun. Sitten taloudellisen emännän sydäntä kouraisi – pelkkä liemikö tästä vaan otetaan talteen? Mitä tällä kasvishöystöllä tehdään? No, en antanut havainnon häiritä vaan kurinalaisen menestyksekkäästi suoritin edellytetyn siivilöintiprosessin.

Artisokkasatoa oli kertynyt just sopivasti vaadittu noin 500 g, mutta se oli niin pieninä yksikköinä, että kuoriminen kesti hetken. Mur. Kiehuivat toki nopsaan pehmeiksi. Kastikkeen suurustus taisi mennä osittain puihin, koska en saanut siitä mielestäni tarpeeksi sakeaa. Maku oli silti erinomainen, vaikka ihmettelinkin, miksi sauvasekoitinta tässä yhteydessä tarvittiin [keittiössä?].

Lopputulemana höystö oli mielenkiintoinen, herkullinen ja noin 70 % vaivansa arvoinen ainailonan laiskanletkeällä sohvaperuna-asteikolla. Vaiva-arvostus johtunee tumpelokeittäjän taidottomuudesta ja tuskaisuudesta. Taidan olla enemmän liemikuutio ja pakastesuikaletyyppiä. Terve elämys silti, vaikkakin taidan syödä seuraavan höysteen ravintolassa. Pykälän viisaampana silti, tiedostavana asiakkaana.

Olen aina alitajuisesti aavistanut, että kokkien perusasetuksissa [settings] on jotain erilaista meihin tavallisiin hellan ja sladdin välissä puurtaviin talousihmeisiin verrattuna. Tämän omakohtaisen kokeilun jälkeen ymmärrän entistä paremmin, että se jokin on ainakin kärsivällisyys, ammattitaito [vai tarvitaanko rivakkaan pilkkomiseen todellakin muka vain hyvä, terävä veitsi?], osaamisestaan nauttiminen ja huomattavan valmistusastiatiskin sietokyky.

Lisää liksaa [ja ajallaan] Turistille, mars! Nam.
----
MAA-ARTISOKKAMUHENNOS

500 g puhdistettuja, kuorittuja maa-artisokkia
0,8 l vettä
150 g sipulia
150 g porkkanaa
150 g juuriselleriä
2 oksaa persiljaa
2 oksaa basilikaa
2 laakerinlehteä
1 valkosipulinkynsi
10 viherpippuria
½ appelsiini viipaleina
0,5 dl valkoviiniä
1 rkl valkoviinietikkaa
1 rkl maissijauhoja
50 g voita
hienonnettua persiljaa
suolaa ja pippuria maun mukaan

Kuori ja viipaloi maa-artisokat ja laita ne heti kylmään veteen, jotta ne eivät tummu. Valmista mausteliemi eli court bouillion. Mittaa kattilaan vesi, pilkotut porkkana, sipuli ja selleri, persiljan ja basilikan oksat, valkosipulin kynsi puolitettuna, laakerinlehdet ja viherpippurit. Anna kiehua miedolla lämmöllä noin 20 minuuttia. Lisää sitten appelsiiniviipaleet, valkoviini sekä etikka. Kiehauta ja siivilöi.

Säästä kattilaan 4 dl lientä kastiketta varten ja kaada loput toiseen kattilaan maa-artisokkien keittämistä varten. Lisää kastikeliemeen maissijauho pieneen vesitilkkaan liuotettuna ja kuumenna kastiketta niin, että se sakenee. Ota kattila liedeltä ja lisää voi sekä hienonnettu persilja. Sekoita kastike tasaiseksi sauvasekoittimella. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria sekä ripaus sokeria.

Keitä maa-artisokat pehmeiksi mausteliemessä. Jos sitä ei ole riittävästi lisää hieman vettä tai kasvislientä. Valuta kypsät maa-artisokat ja lisää ne yrttivoikastikkeen joukkoon. Lämmitä muhennos liedellä ja tarjoile. Tämä muhennos sopii loistavasti sekä lihalle että kalalla, mutta sopii myös syötäväksi sellaisenaan.

Helvetin hyvää, Varo Vaan! ;)
Tasteright Turisti

lauantaina, marraskuuta 20, 2004

Jalostettu meemaus

Hyvänolonbloggaus
Perjantai. Kun astun sisään ulko-ovesta ja vilkaisen vasemmalle, näen Resurssin kusella vessassa. Ah, armaani – ihanaa, että olet jo kotona! Tästä se yhteinen viikonloppu alkaa. Pissi vaan ihan rauhassa.

Potkaisen 40 numeroiset alkutalvinilkkurini eteiseen ja tähystelen peilistä, ovatko siniset silmäni ylipäätänsä auki. Pudotettuani kauppakassit keittiöön vilkaisen ulos ikkunasta ja näen satumaisen lumisateen lomasta pilkottavan metsän. Ihana pumpulipallosade, kevyt sininen tuuli leijuttaa hiutaleita, kaunista.

Olohuoneen tummansininen matto kaipaa kiihkeästi imurointia. Missenkarvaa ja nöyhtää tuntuu olevan runsaasti. Tiedustelen Resurssin halukkuutta kaivaa imuria esiin siivouskomerosta. Hän ei tunnu olevan erityisen innokas tehtävään, vaan ehdottaa, että laitamme saunan lämpenemään. Aatos pehmeistä löylyistä on houkutteleva – näin teemme. Halaan häntä hyvästä ajatuksesta.

Huomaan itseni [kodin yksityiskohtana] kaipaavan pientä remonttia. Laitan öljyhoidon hiuksiin ja naamion kasvoille. Tarvikkeet ladon lavuaarin reunalle hammasharjamukien ja nestesaippuakanisterin viereen. Meidän kummankin hammasharjat ovat näköjään nyt violetinsävyiset, vaikkakin eri mallia. Saunomiseen kuuluu olennaisena osana selänpesubonus – jo se puoltaa miehen tarpeellisuutta taloudessa [epäilen kovasti autopilotin kykyjä selvitä tästä tehtävästä kunnialla].

Kun selänpesun lisäksi vielä saan osakseen ihanaa voitelua [vai liekö salvausta] Papaya Body Butterilla taustalla soivan Vesku Loirin säestyksellä, vahvistuu käsitykseni makuuhuoneesta viihtyisimpänä huoneena. Tunnen itseni maahiseksi keijuksi lasi Beaujolais Nouveauta tiukasti käpälässäin. Tuotapikaa miehenpidosta aiheutuvaa vaivaa ja kustannuksia ei enää edes ajattele.

Piip.

Huomaan, että olen erityisen tyytyväinen makuuhuoneen sisustukseen, olkoonkin, että sohvaltakin katsottuna huusholli näyttää harmoniselta ja meidän näköiseltä. Etenkin seinille asemoidut grafiikat tuottavat suurta iloa silmälle. Puhumattakaan hiljattain [vihdoinkin] ripustetuista verhoista.

Kodin ihastuttavin yksityiskohta Misse tarkkailee tapahtumien kehitystä Misseperspktiivistä [ehkä bloggaileekin niistä joskus]. Harrastukseni hiirileikkeihin ja metsästykseen ovat siinä valossa ymmärrettävissä ja tekevät tilaa lukubloggausharrasteille. Kun huomaan Missen käpälöivän yhtä tärkeää esinettäni [Chaplin-nukketeatterinukkea Prahasta], joudun torumaan. Naukasee mokoma. Yksikään esine ei ole minulle tärkein. Misse, Resurssi ja minä itse olemme parhaita tyyppejä maailmassa. Ällöttävintä minusta on kalaruoka, sekään ei globaalisti katsottuna ole niin merkittävän ällöttävää, sitä voi vältellä.

Vaikka asuisinkin mieluiten omakotitalossa järven rannalla kaukana naapureista taajaman keskellä, olen silti tyytyväinen nykyoloihin odottaessani sitä suurinta juhlaa; hyvää, lempeää joulua valmisteluineen - just niin hyvää tai pahaa kun haluamme itse siitä tehdä.

Vilkaistessani oikealle tässä työpisteessäni nyt, näen sinisävyiset tapetit ja helvetin paljon tavaraa [krääsää, roinaa, kamaa] ympärilläin. Ei se mitään, muutamassa hetkessä me kolminkertaistamme sen ja lisäämme säläpottiin. Semmosia me vaan ollaan.

Aamulla nukutaan pitkään. Eikä pedata sänkyä. Piehtaroidaan vaan. Ei ahdista.

Meemiyhteenpunonta [via Usmis ja Usmis]

torstaina, marraskuuta 18, 2004

Sanaton Blogistanissa

Pahanolonbloggaus
Asetuin eilen tirkistelemään Nelosen 4D-sarjassa esitettyä Itsemurha netissä ohjelmaa. Jäin kerrankin sanattomaksi. Piti siitä kirjoittamani, mutta kun olen edelleenkin sanaton. Mieleeni tulee vaan kysymyksiä.

Voiko kanssaihmisten tirkistelynhalu todella olla niin suuri, ettei kukaan halua/uskalla/älyä puuttua siihen, mitä näkee esimerkiksi online web-kameran välityksellä toisen tekevän itselleen? Voiko ihmiseksi kutsuttu olento oikeasti olla erottamatta todellisuutta ja virtuaalitodellisuutta toisistaan? Voiko virtuaalihenkilöitymän jättää heitteille, vaikka näkisi hänen olevan vaarassa? Ovatko kiusantekoa ja yllyttämistä seuraavat tapahtumat aina kohteen vastuulla?

Ahdistaa. Siitäs sain, mitäs menin tirkistelemään.

keskiviikkona, marraskuuta 17, 2004

Joku voi tulla ikkunan taa...

Olen nähtävästi riittävän tervehtynyt, koska mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi räplätä hieman vaanittua sivupaneeliani! Vierivä blogi ei sammaloidu, nääs.

Uudelleensijoitusta
Pää auki pompsahtaa suoraan luettujen pinoon, pomps. Samoin Just sopivasti nousee just sopivasti silmäiltäviin. Silmäiltävät asentuvat samassa hötäkässä aakkosiin.

Jälkkäri peruttu
Marginaaliblogi jääköön edelleen tarkkailuun, kun on näköjään jollain loitsulla saanut sivunsa jopa blondiselaimella ihan luettavaan kuntoon.

Katoavaa kansanperinnettä
Poikamies nykästään veks tirkistelyn kohteista seuraajapoikamiestä odotellessa.

Uusia ilmiöitä
Olen jo pitkän aikaa pamautellut ja lukenutkin ahkerasti arkirealismia osuvasti kirjailevaa - voisiko kuvailla, että ”perheblogia”, - jonka perheangsti pysyy just sopivasti meidän perheen maun mukaisessa mittakaavassa: Tumpelo, suoraan luettuihin, läps.

Toinen kiinnostava blogi sjoitetaan tirkisteltäviin: Sofia, tirks. Etenkin tämä tuore kirjailu kuvaa hyvin tätä nykymaailman jatkuvaa parisuhderallia, jossa Oikea onkin yht’äkkiä Väärä, Kuumasta tulee yllättäen Kylmä, kainaloon kömpii Sillä Hetkellä Sopivin.

Upouutuudet
Tarkkikselle on syytä ottaa [jo Marleenankin bongaama] Paperipussi – tuoretta miesnäkökulmaa sinkkuelämään. Toinen lupaava tirkistelytarkkailun kohde on ajatusleikkejään virittelevä Sattuman kauppa, toivottavasti sensori [tai paniikki] ei nyt iske.

Uutena palstana sivupaneelissa lanseeramma Missen suosikit. Nau!

Ja ei näköjään peukalointia ilman Moronuhteita – 90 rossaa, kyllä nyt jo loyality ohjelmassa alahuuli taas väpättää...

tiistaina, marraskuuta 16, 2004

Sairas vääns, kylkee kääns

Tänään olen jo vähän jaksanut räkimiseni välillä lukeakin. Vetäsin lämmittelyksi yhden Vares-pokkarin jämät ja sen päälle olen jäystänyt Hannu Mäkelän ”Isää” ja Päivi Setälän ”Antiikin naista”. Olin jo melkein unohtanut, miten ihanalta tuntuu uppoutua kirjaan ihan rauhassa ja kelloa vilkuilematta - kun mikään ei häiritse. Paitsi oma torkahtelu, kops, krooh.

En kaipaa töihin ollenkaan, en edes enää muista mitä muka tärkeitä kokouksia eilen kuumehoureissani peruin. Enkä taatusti marttyyrinilmein yritä rynnätä sinne ennen aikojani puolikuntoisena. Parantelen vaan itseäni ihan rauhassa [viinimarjamehun suostuisin kyllä jo korvaamaan jollain muulla eliksiirillä, esimerkiksi brandykaakaolla]. Voisinpa jäädä hoitovapaalle, kunnes Misse on 3-vuotias...

Itsestäänselvyyksiäkö/1
ainailona: Jaahas, pitäisi pikkuhiljaa kirjoitella sitten Joulupukillekin.
Resurssi: Ai juu, mitähän mä oikein tilaisin?
ainailona: Tilaisit?!
Resurssi: Jaa, no toiveitahan ne vaan taitaa olla.

Parantava kosketus?

Missen kotihoitopäiväkirjasta
Osa henkilökunnasta on mennyt rikki! Pötköttää jo neljättä päivää vaan sängyssä pitkänään ja päästelee kummia, köhiviä äännähdyksiä ja niiskuttavia turskahduksia. Minun kanssani ei jakseta edes leikkiä, vaikka kiikutan lelun ihan käden ulottuville. Höh. Ruokaa sentään on vielä just herunut, kunhan olen oikeaan aikaan keittiössä [silloin, kun se keittää sammiollisen jotain hämäräherukkamehua].

Olen yrittänyt hoivata ja helliä tuota kärsivää luontokappaletta parhaani mukaan. Olen tampannut ahkerasti, mutta hellästi. Kehrännyt kauniin melodisesti ja viihdyttävästi [näyttää aiheuttavan nukahtelua], puskenut poskea. Antanut päähierontaa nuolemalla huolellisesti karkealla kielelläni, nukkunut kauniisti kerällä lämmittämässä vatsan päällä ja kaulan ympärillä, pitänyt seuraa ja keskustellut. Olen jopa jättänyt saunomisen vähemmälle, jotta voin paremmin tarkkailla potilaan tilaa ihan lähietäisyydeltä. Lisäksi olen yrittänyt olla vielä erityisen kiltistikin [se kyllä todella ottaa kipakalle luonnolleni, mutta täytyy sitä sairasta yrittää ymmärtää].

Pientä kohentumista onkin tapahtunut, mutta niiskutus ja rykiminen vaan jatkuu edelleen. Nyyhnau, haluan uutteranleikkisän henkilökuntani takaisin täyteen toimintavalmiuteensa.

Auttaisikohan kermahuikka?

sunnuntaina, marraskuuta 14, 2004

Isä minun, joka olet taivaassa

Tai voithan sinä [ajoittain hieman kyseenalaisen elämäntapasi perusteella] olla myös siellä hornan keskikattilan vaiheilla; paha sanoa, kun ei pääse tilannetta tarkistamaan. Terveen epäluuloiseksi kasvanut tyttäresi nääs kun ei koskaan usko mitään, ennen kuin näkee.

Siitä on jo yli 8 vuotta, kun kuolo sinut korjasi kuleksimasta keraltamme. Melko nuorena nyykähdit, mutta elimistösi olit ehtinyt kuluttaa tarkasti loppuun. Eipä jäänyt elintestamentin edunsaajille paljoakaan realisoitavaa. Muistan, kun hyvästelimme Meikun teho-osastolla. Letkuihin ja vempaimiin kytkettynä ojensit heikosti riutunutta kättäsi sormikoukkuun ja viimeisen kerran yritit iskeä minulle silmää, kertoa vielä yhtä sanatonta sutkausta. Näin silmistäsi, että olit liukumassa pois, antanut periksi. Vaikka olisit jotain halunnutkin sanoa, et siihen enää pystynyt. Niin monen vaikean ja jopa mahdottomankin tilanteen yli kantanut sitkeytesi ja huumorintajusi olivat ehtymässä.

Hautajaisiin matkasin autollasi tarkoituksena poimia leskirouva kyytiin matkalla. Vaikka piditkin aina minua huolellisena kuljettajana, katsoit ilmeisesti asiaksesi muistuttaa vielä tuona päivänä, että kalustosta on syytä pitää hyvää huolta. Kumi puhkesi Espan nupukivillä. Näin, kun sinkosit sen nuolen sieltä pilvenreunalta, älä yhtään yritä. Senkin kelmi!

Ja kun vielä tuon muorinkin jätit kontolleni. Nautit itsekkäästi kanssaan parhaat vuodet ja kun vanhuus alkoi nurkan takaa pilkottaa, pakenit paikalta. Raukkis. Pakenit tosin aina välillä jo eläessäsikin. Tiedät kyllä hyvin, millaista elämä äidin kanssa on. Me kumpikin tiedämme ja koemme sen samalla tavalla, olemmehan niin toistemme kaltaisia.

Anteeksi, etten tuonut tänään haudallesi kynttilää. Olen niin flunssainen, että en kyennyt liikkumaan minnekään. Valoa paadellesi on luvassa taas joulun tienoilla. Kas kun välillä täällä maan pinnallakin ihan pimeässä tarvotaan, jos se yhtään lohduttaa. Lissää pökköä pessään vaan!

perjantaina, marraskuuta 12, 2004

Mä joka päivä töitä teen - vai teenkö?

Sana viikonpäätteeksi työn aralta saralta
Taannoinen muutoslänkytykseni poiki mielenkiintoisen vastineen Blogistanin aussivahvistukselta, Imelda NeverTooManyShoeBoxes henkilöitymältä. Pistipäs vuorostaan täällä päässä ihan miettimään. Voisiko olla niin onnellisesti, että tuo jäkittäminen ja entisessä roikkuminen onkin enimmäkseen enää niiden sukupolvien ilmiö, joka ovat tottuneet vakituisiin, pysyviin työsuhteisiin, säännöllisesti etenevään turvalliseen urahissiin ja alati karttuviin etuihin? Eivät tiedä muusta.

Taitavat nuoremmat sukupolvet olla jo paljon valmiimpia kestämään väliaikaisuutta, keskeneräisyyttä ja yllätyksiä, jopa hakeutumaan ”vauhdikkaisiin ja vaarallisiin tilanteisiin” itse omasta halustaan, mukautumaan ympäristön muutoksiin kuin myös valmiimpia aloitteellisesti rohkeammin vaihtamaan suuntaa, jos entinen tympii. Harva enää oletusarvoisesti sitoutuu loppuelämäkseen ensimmäiseen työpaikkaansa. Paikkaa vaihdetaan sen mukaan, missä ruoho kokonaisuutena kirkkaammin vihertää. Tuskin kukaan kolmekymppinen on ehdottoman varma, että jää aikanaan eläkkeelle nykyisestä duunistaan. Varsinkin, kun mistä tahansa hommasta voi nykyisin saada lemput anytime.

Lieveilmiönä alituinen pyrkiminen itselleen parhaaseen ratkaisuun joskus näyttäytyy työyhteisön silmissä epäilyttävänä rahastusyritelmänä ja sitoutumisen väärinkäytön tunteena. ”Olen saanut kilpailevan tarjouksen. Lähden, ellen saa tonttua lisää liksaa”. Joka kerta hämmästyn, kun tämmösen tapauksen huomaan ”ostetun” lähtemästä. Ei se ole tyhmä, joka pyytää vaan se joka päättää maksaa. Ensin lisäraha ja ehkäpä uusi What Ever Manager For What The Fuck –hattu lääkitsee lähtöhaluun johtaneita tavallisemmin itsetunto/arvostus/oonksmätärkeevaien -vitutushaavoja ihan melkein ruvelle saakka, mutta hyvin usein se sama toimintamalli tuntuu silti toistuvan jatkossa säännöllisin väliajoin ja rupi raapaistaan auki uudelleen. Ikiliikkujako? Palkkaboosteri?

Päinvastaisiakin esimerkkejä on – niitä, jotka ovat lähteneet rehdisti kypsyttyään, ilman platinapuristuksia. Viipyneet aikansa siellä aidan toisella puolella ja huomanneet, ettei se ruoho sen kummemmalta maistu [äh, kele piti sanoa, että näytä, tuleekohan ny poliisit?] ja palanneet takaisin. Varmasti tietysti neuvotellen itselleen paremmat sopimukset kuin aikaisemmin, mutta kuitenkin indikoiden sitä, että ei tää firma ihan hanurista ole, kun suostun edes rahasta palaamaan todettuani menon muualla olevan vielä hämärämpää.

Pätkätyöläisen [joko omasta tahdostaan tai olosuhteiden pakosta] arki saattaa silti muodostua ajan oloon hyvinkin rankaksi. Pitkään jatkuva pompsahtelu synnyttää epävarmuutta, turvattomuutta ja epäröintiä suurien päätöksien edessä. Ihmekö tuo sitten, jos mittavan pätkärupeaman päätteeksi jumittuu jäkittämään tukevasti sijoilleen, jos vakiduunin saa/ottaa. Silti kannattaa muistaa työelämän realiteetit ja yrittää vahvistaa omaa pelimerkkipinoaan nimenomaan moniosaamisen merkeissä. Pitää olla hereillä ja kiinnostunut siitä, mitä kykenee pahimmassakin tilanteessa antamaan. Aina on parempi tietää ja osata hieman enemmän kuin se mitä mulle kuuluu. Uteliaisuus on ehdottomasti hyve.

Joustaminen ei läheskään aina tarkoita sitä, että pitäisi myydä maansa tai luopua mistään sen kummemmasta. Se on enimmäkseen yhdessä tekemistä koko homman jatkuvuuden varmistamiseksi.

Hops, jopas taas harhaili ties minne mannuille tää aatostelu - takaisin lähtöruutuun. Ihailen Imeldan rohkeutta heittäytyä uuteen. Tulee jopa vähän oma soukooldnuoruus mieleen. Kannustavat terveiset kultaista keskitietään [aikanaan] hamuilevalle luovalle olennolle;-)

torstaina, marraskuuta 11, 2004

Suuria kuvioita, kirkkaita värejä

Naamioiden takana pohditaan Suuria Kuvioita - Helsinkiä vaihtoehtoisena uutena kotipaikkana. Tiukka tilanne Oulun sympaattisella tyttärellä, aah huoh, elän hengessä tiukasti mukana.

Itse olen entisessä elämässäni ollut täsmälleen vastaavan pohdinnan äärellä, itse asiassa kaulaani myöten shampanjassa siinä kohtaa. Silloin olisi tarvittu rohkeutta muuttaa ihan maan rajojen ulkopuolelle. Jänistin ja varmistelin kai liian pitkään [tilanteessa tuli nähtävästi luonteestani esiin ne piirteet, mitkä olen äidiltäni perinyt]. Myöhemmät tapahtumat osoittivat siinä tapauksessa jänistämisen oikeaksi ratkaisuksi, mutta olisiko suhde ehkäpä edennyt toisin, jos olisin uskaltanut ottaa sen muuttoaskeleen? Jälkeenpäin on helppo olettaa, että tuskin. Silti koskaan ei voi tietää.

Jospa elämä olisikin mind map, johon piirtämiään oksia voisi jälkeenpäin tarkastella ikään kuin ulkopuolisena ja siten vaikuttua elämässään tehdyistä ratkaisuista. Jos olisin tehnyt noin, siinä olisi käynyt noin, jos taas näin, oltaisi päädytty tänne. Silti ei voi tietää, mitä juuri viimeksi piirtämänsä karahkan päässä odottaa. Riippuvuudet, lonkerot syntyvät vasta, kun ne kokee itse. Elämä ei ole assosiaatio vaan intuitio höystettynä määrätietoisella työllä pyrkiä siihen uuntaan, minkä kokee oikeaksi itselleen. Sinkkareissakin Carrie taitaa sit olla lähdössä NYCistä Pariisiin.

Helsinkiä voi yrittää lähestyä maiskutellen sitä palasina. Napsaa se Kallio ensin, etene siitä säteittäin ulommas sen mukaan kuin vaisto ja elämä vie. Ei Helsinki ole pitelemättömän suuri [paitsi ehkä verrattuna just Ouluun;)], siitä voi tehdä itselleen istuvan etsimällä niitä asioita, mitkä ovat tärkeitä ja tuttuja. Eniten aina pelottaa se suuri muutos entiseen.

Ellei mitään tee, ei tee virheitäkään. Pelko pois, ei täällä suuremmin purra kuin Oululaista [leipää].

Contact Center kiittää palautteesta

Mummilan lukijapalvelu toimii kiitettävällä tempolla. Oli todella mukava saada ripeä, asiakasmyönteinen palaute, jossa lausutaan, että mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä sen suhteen, jotta voisin jopa työaikana [minimaaliset noin 2-3 tuntia vrk, who cares] viihdyttää tylsää kärvistelyäni tarkkailemalla Sinisen kirjan marginaalia. Urgh, kyl se ny meni työpäivä ihan säpäleiksi. Täytyy sit lukea jotain muuta... muut blogit tuntuvat toimivan ihan bueno.

Eihän täällä Blogistan-Nörtisslaviassa "nörttien oikeesti" ole väliä, mitä ne lukijat käyttää ja näkee. Näkee, mitä näkee. Tumpelot näkee sit vähemmän. Jutut tietty itsessään ovat niin mielenkiintoisia, että niitä tihrustelee heikommassakin valossa ja hapessa. Tämä kissa se ei vaan osaa turkkiaan lennosta vaihtaa. Kun tehdään [mitä hyvänsä] palveluita Suurelle Kansalle, niin siellä on niitä mopoblondikäyttäjiä riesaksi saakka aina ja niitäkin pitää pystyä palvelemaan. Se on minusta nörttien ammattitaidon mittari. Ja voihan siitä myyntiäkin syntyä, ilman myyntiä kun ei ole kauheesti nörttejäkään;)

Ei se ole blondikäyttäjien syy, ettei nörtit aikoinaan ole päässeet sopimukseen yhteisistä standardeista. Pah. Niin kauan kuin maailmassa on selaimia, joilla onnettomat kotikäyttäjät joutuvat hoitamaan erilaisia asioitaan, en tule luopumaan tästä saavutettavuus [tämä on sitä minulle] näkökulmastani. Niin kauan kuin yksikin IE pörrää - olkoon vaan miten epästandardina ja bugisena nörttien mielestä – kellään päivittäiskäyttäjällä, edellytän, että päivittäiskäyttäjän palvelut toimivat myös sillä vempaimella kohtuudella. Blogit ovat tuotapikaa päivittäispalveluita [no, ehkei just meidän blogit, mutta blogikuvio sinänsä, halusit tai et]. Pelkästään nörttispesifisiä palveluita ei kukaan osta, ellei ne toimi kaikilla mahdollisilla örväkkeillä. Tästä tosiasiasta ei kannata minusta vieraantua kovin kauas, jos meinaa itsensä alalla työllistää.

Taivu, taivu, taivu vaan, kirkkaamman kruunun saat [terveiset kaikille nördeille, jotka haluavat tehdä bisnestä]. Enhän minä mitään yritä määrätä, olen käyttäjä vaan.
---------
Se kuvahan mua tässä eniten innostaakin, pienennä nyt ihmeessä fonttia vielä pykälä, jos kuva sen seurauksena vaikka suurenee?!?

keskiviikkona, marraskuuta 10, 2004

Contact Center vastaa ja kysyy

Varo vaaniin on tupsahdellut taas mukavasti lukijapalautetta ja jopa yksi kysymyskin, johon generaattorimme yrittää tänään vastata.

Just Sopivasti tiedustelee, mitä tarkkailuluokalle pääseminen [hänen tapauksessaan?] merkitsee?

Meillä Varo vaanissa tarkkailuluokalle sijoitetaan – kappas, kuten nimikin jo kuvaa - tarkkailua vaativat blogit. Tavallisesti se on merkki siitä, että blogi on jollain ansiollaan onnistunut kiinnittämään huomiomme. Syy voi olla mikä hyvänsä.

Provoiluun reagointi toimii hyvänä innoittajana, kuten Mummilan pojan tapauksessa. Mistä juolahtikin mieleeni mäiskiä hieman pyyhettä sinne suuntaan; liekö tarkoitus, että täällä kärsitään? Sinisen kirjan marginaali näyttäisi olevan todellakin nimensä veroinen – kamaa löytyy lähinnä sieltä sivumarginaalista. Mitä enemmän marginaaliin kertyy tavaraa, sen valkoisemmaksi muuttuu blondiselaimen käyttäjän sisältöalue [vain eka otsikko näkyy, loppuja saa scrollata]. Mielenkiintoinen toteutus sinänsä, mutta hippasen raskas selailla. Lisäksi fontti on niin pirun pientä [eikä suurene millään], ettei tämmösillä seksin sumentamilla silmillä tahdo millään saada selvää. Eikö siellä kirjekurssilla opetettu miten pilalle hemmoteltuja, syystä tai toisesta sitkeitä IE:n käyttäjiä pitää kohdella? Tässä joutuu kohta jo harkitsemaan ihan jälki-istuntoa tälle kokelaalle. Vaikka juttunsa ihan mukavasti ahdistusta herättäviä ovatkin. [Disclaimer: Tämä ei ole vittuilua, vaan ainoastaan ärtynyt lukijapalaute. Vaihda Firefoxiin ei riitä vastaukseksi].

Palataksemme takaisin alkuperäiseen kysymykseen; Just sopivasti -tapauksessa tarkkailuimpulssin aiheutti pirteän raikas yleisvaikutelma, oivaltavat jutskat sekä tietysti Verkkomestarin lahjomattomat suositukset [missä on Verkkomestari?]. Blogi on vaarassa päätyä ammattikoulun pintahiontalinjan sijaan Silmäiltäviin painotetulla painiarvolla 7,4 Varo vaanin alati huojuvalla asteikolla. Ellei pahaa herpaantumista tapahdu.

Käsitellään nyt sitten muutkin tarkkislaiset, kun vauhtiin päästiin. Pää auki lunasti juuri hiljattain ratkaisevan promopisteen kielioppikurssillaan, Hämärä länkyttäjä muuttuu vaan hämärämmäksi koko ajan ja vaatii tehostettua tarkkailua, DirtyDirtyn status on myös nyt melkoisen unclear, liekö kiireinen?

No, viikonloppuna vasta sivupaneelia taas justeerataan...

Varo vaan kiittää saamistaan maa-artsikokkasapuskavinkeistä Turistia ja Kaaosteoriaa. Eikun padat porisemaan, nam!

Misse naukuu viiksekkäitä terveisiä Ensikodin kavereille.

Voi, nyt aika loppui ja enempää lukijapalautetta emme ehdi tällä kertaa käsitellä. Odottakaa lopettamatta tilausta, palvelemme teitä mahdollisimman pian.

tiistaina, marraskuuta 09, 2004

Next blog, please

Hei, olen haamupäivitys. Ei minulla ole mitään sanottavaa nyt, kun Blogger takkuaa niin tolkuttomasti, että orastavakin luovuus riutuu pois. Etenkin, jos sitä on yritetty istuttaa kärsimättömään vihreän auran omaavaan leivänpaahtimeen Volkkarissa.

Lätki vaikka tuota joka Bloggerilaisen lottokonetta Next blog –linkkiä. Voit voittaa vaikka jättipotin.

Varo vaan goes international
Käytettävyyden pinkinpuhuva kukkanen
Syyskuu - Listaa asiosta, joista ei hää pidä
Miesmiesmies
Ruotsissakin pidetään ikävää (vaikka kuunnellaankin Nightwishiä)
Kalajuttuja
Taidetta

English summary for those blog owners who visit this page by reference in their statistics. All blog links in this entry are found by clicking Next blog –link in my own blog. Just a random list of Blogger blogs;)

--------
Parvekkeella värjöttelee pussillinen maa-artisokkaa – mitä mä teen? Turisti, nyt apuja!

maanantaina, marraskuuta 08, 2004

Räsynukke saa paikan

Missen kärvistelypäiväkirjasta
Vihdoinkin jotain äksönii tässä porukassa! Ihan liian monta viikonloppua olikin jo mennyt nysväillessä kotona näiden samojen flegmaatisten naamojen kanssa. Henkilökunta on yrittänyt viedä ne viimeisetkin ilot meikäkisulta; kaikki kukkapurkit on nyt kuorrutettu valkoisella sepelillä niin, ettei ihanan mehevä mullantuoksu enää yllä sieraimiini. Vaikka tiedän, että multaa on siellä alla, niin kiviä on tosi ikävää ruopia siitä päältä pois. Menee kynnet ihan paskaksi. Urpnau.

Ensin tulivat kaukaisemmat isovanhemmat kylään. Mukavia, harmittomia ihmisiä, jotka ihastelivat minua tietysti kovasti ja leikkivät kanssani. Toivat mukanaan tuoksahduksen maalaiselämää; hiirtä, myyrää, multaa, kaikkea ihanaa. Vaikka sain kyllä toruja loikattuani ruokapöydälle kesken päivällisen, höh. Halusin vaan olla läsnä, osallistua. Pikkumaista nipotusta.

Sitten lähdimme mökille. Sain peuhata muutaman tunnin myyränkoloissa ja tähystellä puussa laksuttelevaa oravaa. Upeaa, kyllä virkisti kovasti. Paluumatkalla piipahdimme hieman sukuloimassa. Sain osakseni paljon silitystä, ihastunutta lällytystä ja makupalojakin. On se vaan mukavaa olla YTK (Ylemmän Tassun Kissa).

Lisäksi olen jostain syystä koko viikonlopun ollut jatkuvan valokuvauksen kohteena. Koko ajan salamavalot räpsyvät, vaikka yritän vaan ihastuttavan kauniisti lötkötellä saunan lauteilla lepäämässä. Pappa- ja mammaratsit ovat kintereillä koko ajan. Meikämisu se vaan onkin haasteellinen kuvattava – just, kun tiedän sen kameran räpsähtävän, niin loikkaan pois! Hähää.

Voi kun olisi joku kissamainen kaveri... kaipaan eläimellistä seuraa. Olin juuri aikeissa laittaa senssi-ilmoituksen nauku.nettiin, kun löysin uutuusblogien joukosta lupaavan tapauksen, jota kautta voisin löytää sopivan kumppanin. Yritän nyt naukua tätä vaihtoehtoa henkilökunnan tietoisuuteen: Ragdoll blogi. Tommonen upea blondi räggärikaveri olisi tosi kiva! Kai se minua itsetietoista ja voimakastahtoista norjalaishupakkoa ymmärtäisi. Meillä voisi olla todella kivaa yhdessä telmiessä. Saisi henkilökuntakin hieman vaihtelua karvatuppojen väriin. Ja meikä säpinää!

sunnuntaina, marraskuuta 07, 2004

Entä jos kynttilä sammuu?

Omalla tavallaan pyhää miestä ja vainajaa – siittäjääni – on tänään muistettu parilla kynttilällä. Matkaan lähdimme koko perheen voimin, myös leskirouva kaapattiin mukaan. Hän oli koepolttanut valitsemaansa isoa kynttilänjötikkää jo muutamana päivänä kotona, jotta voisi todeta sydämen varmuudella olevan riittävän vahva ja pirteä. Kynttilä asennettiin huolekkaasti puhisten kotitekoiseen metallitelineeseen, jossa on katto ja tuulensuoja kaikilla sivuilla. Telineen jalat survottiin tukevasti maahan. Sytyttämisen jälkeen palokykytilannetta seurattiin vartin verran.

Silti huoli oli ilmeinen. Mitä jos tuuli kuitenkin sammuttaa sen? Tai se tukehtuu? Sataa vettä sisään? Joku potkaisee kumoon? Se vaan sammuu itsekseen ennen aikojaan?

So what – en usko isän suuremmin panevan pahakseen, jos valot sammuvat kesken kaiken. Kannattaako tuosta nyt ottaa niin kamalaa stressiä, kehittää yhtä mutrua otsanahkaan lisää? Tämä ajatuksenkulku vaan kuvaa niin hyvin äidin tapaa suhtautua asioihin. Aina pitää olla niin julmetun huolissaan kaikesta mahdollisesta, että unohtaa nauttia elämästä. Puurtamista, kärsimystä, uhkia ja vaaroja se elämä on, etenkin, ellei koko ajan vilkuile sivuilleen, huolehdi varmistuksista. Ja mitä ne ihmisetkin sanovat.

Oman pienen öljykynttiläni jätin huoletonna jököttämään säiden armoille. Palaa minkä palaa. Vainajan muistaminen tapahtuu päässä; mielessä ja muistilokeroissa. Yhtä hyvin luukasan matoista matkaa valaisee kotiparvekkeellani tuikkiva lyhty. Sen voi sytyttää joka päivä uudelleen.

lauantaina, marraskuuta 06, 2004

Vihdoinkin yhdessä!

Viikonloppu ei voisi alkaa paremmissa merkeissä! Perjantain päätteeksi Se siirtyi Visan [ei Kopu] hillityllä vingahduksella omistukseeni ja mikä tärkeintä – vihdoinkin myös haltuuni, pikku kätösiini. Trallallaa. Pari viikkoa jouduin tilausta kaihoissani odottelemaan, mutta kestin sen kuin nainen, koska tiesin, että hyvää ja kaunista ei koskaan odota liian kauan.

Se on todellakin mini, käsittämättömän pieni, about spadduaskin kokoinen. Kauniit, pyöreät muodot ja erittäin hyvin käteen sopiva tunnelma. Ensitreffit lupaavat hyvää myös käytettävyysmielessä. Suomenkielinen opasvihko sisältää selkeän kuvauksen vempaimen toimintakykyiseksi saattamiseksi ja cd:ltä voi kuikuilla lisää ohjeita halutessaan. Käytön aloittaminenkin oli suhteellisen intuitiivista. Ei siinä pampulassa montaa nappia ole ja vanhana Olympuksen käyttäjänä logiikka tuntuu pelaavan entiseen malliin. Säätöjä tietty joutuu opettelemaan kuvauskohteiden avulla.

Jippii, kivaa, nymmää sit vaan rupeen valokuvaajaks;o)) Amatööriosaston Missetutkielmia luvassa, varo vaan! Siihen saakka lepuuttele nyt ihmeessä silmiäsi varastoon näissä elähdyttävissä, mieltä rauhoittavissa ja verkkokalvoa tyynnyttelevissä upeissa tunnelmissa.
--------
Ollaankohan me oltu Jarriaisen kanssa samassa kaupassa? Yritin epätoivon vimmalla onkia altaan viimeisiä broilerinfilepakkauksia kännyköityneen pariskunnan toppatakkiolka-asennuksen välistä. Ukko paasas käpälään [”Joo, ollaan just tääl kaupas ny ja tässä viikonlopun ruokaostoksia suunnitellaan”] ja hömelönoloinen ehtoisa emäntänsä notkui liimapapaperin lailla fleguna kyljessä – kumpikaan ei ollut pätkääkään kiinnostunut kaupan antimista, ei toisistaan eikä oikeastaan mistään muustakaan elollisesta. Menkää nyt helvetissä sitä kauppalappua virkkaamaan ja pubitällejänne sopimaan vaikka sinne makaroonihyllyn tai kreikkalaisten oliivien ääreen, minne tahansa pois massatarjousaltailta, etenkin Suurena Ostospäivänä. Mur.

perjantaina, marraskuuta 05, 2004

Mörkö se astuu piiriin...

Työviikon päätteeksi:
Olennainen pohtii merkinnässään muutosvastarintaa ja luovuuden kituliasta asemaa työyhteisössä. Minustakin on hämmentävää, että aina vaan niin monessa työpaikassa kuvitellaan elettävän jossain suojatussa lintukodossa, jossa jokainen puuhastelee ja pipertelee niiden muinaisten aataminaikoina hyviksi havaittujen toimintamalliensa suojassa entiseen malliin; mitään kyseenalaistamatta, mitään muuttamatta tai mihinkään muutosaatokseen millään lailla sitoutumatta, luovuuden herättelystä puhumattakaan.

Ihmisluonnolle tuntuu olevan kova paikka mennä sen oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, kurkata turvallisen reviirinsä nurkan taakse. Se on pelottavaa, siitä aiheutuu ikäviä viboja ja ahdistusta, saattaa altistua jollekin tuntemattomalle ja oudolle – saattaa tulla yllätetyksi. Kuitenkin [lähes] jokainen, joka on sen epämukavuusalueaskeleen avoimin mielin uskaltanut ottaa, on havainnut hetken päästä laskeutuneensa parempaan ja kehittävämpään maastoon – olkoonkin, että se on erilainen. Mahdollisuuksien loppumattomaan horisonttiin, jossa kukin tähystelee niin pitkälle, kuin kaukoputki kantaa, mutta samaan suuntaan [hieman tietty aina sivuillekin].

Ei se edelläkävijän tehtäväkään niin kovin yksinkertainen ole – yrittää nähdä nenäänsä pidemmälle ja vetää muita perässään uuteen suuntaan. Jokaisen uuden, luovan ajatuksen muuttaminen konkretiaksi tarvitsee luovasti ajattelevia käytännön toteuttajia ja sparraajia. Jäkittäjien aika on auttamatta ohi.

Ainoa varma asia maailmassa on muutos. Se täytyy ymmärtää hyväksyä ja nähdä myös henkilökohtaisena mahdollisuutena. Lintukotoja ei enää ole kuin satukirjoissa. Rohkeasti sekaan vaan, itseensä luottaen ja vastaanottavalla asenteella selviää muuttuneestakin tilanteesta helpommin plussan puolelle. Joku kuitenkin silloin tällöin vetää sen yhden tuolin piiristä pois – usein henkinen ketteryys ratkaisee, jotta ehtii vallata omansa jäljelle jäävistä.

...tinttantanttantallallallei - kohti viikonloppua hei!
Hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta
ehkä väsyttää vähän mutta nyt ei nukuta.
Ei se meidän syy oo jos on suunta hukassa
kello takaperin käy maailma on vinossa!

---------
Onkohan se tulikivenkatkuisen sopan keittäjä Turisti todella toteuttanut liekehtivän uhkauksensa, kun on niin vaiti...

torstaina, marraskuuta 04, 2004

Suihkukone maksaa, ehkä sitten jaksaa?

En ole koskaan ollut erityisen aurinkohöynähnänyt. Se ei johdu pelkästään bikinikuviin joutumisen välttelystä [ai, miten somia otoksia Floridalaisen poolin reunalla retkottavasta soon-to-be-virtuaalihabituksestani vuodelta 0 historiankirjoista löytyykään] vaan siitä, että en kestä [hermot, nahka, jano] maata missään kuumassa kovin pitkään. En liioin myöskään rusketu, joten auringossa makoilu pääasiallisena ajanvietteenä siksi olisikin turhaa ja krapu[la]a tuottavaa. Lämpimässä nyt aina kuitenkin on mukavaa, paistoi tai ei.

Silti voisin ajoittain haluta olla strategisesti ruskettunut. Etenkin silloin, kun joutuu paljastamaan enemmän paljasta pintaa kuin tavallisissa [makuuhuone, ruokapöytä, junan vessa, sauna] oloissa [missikisat, seksimessukeikat, Linnan juhlat avoselkäisessä sekä erilaiset iltapukujuhlat, kuten Nobel/Oscar partyt, tohtoripromot ja pikkujoulut].

Nyt muuan [ehkäpä EU:n puristuksessa nuutuvalle perunalastubisnekselleen vaihtoehtoisia liiketoiminta-ideoita kehittelevä] yrittäjä Ålannissa on kuullut kalpean nyyhkeeni ja kutsuvasti houkuttelee suihkuun. Ei mihinkään kultaiseen vaan astetta tummemmaksi puhuvampaan. Sipaisu Tummelia vaan kyynärpäihin ja minuutiksi koppiin roiskittavaksi, kuulostaa tehokkaalta. Eikä maksa paljon, alkaen about Lanson Black Label Brut/minuutti [+ pmv - paikalle minuutiksi virittäytymisestä aiheutuva menetetyn työ/vapaa-ajan arvo/vko].

Lyömätön joululahjavinkki kalpeaa kevättä kavahtaville morsioille ja maailman melkein vahvin mies –kilpailuihin valmistautuville ylkäsilleen, varo vaan pukki - 10 kerran sarjakortit valmiiksi! Varmasti bussikuljetukset ainakin Turusta ja Tampereelta saadaan järjestettyä. Oulustahan tännepäin on asiaa muutenkin.
---------
Vaikka tämän jutun sävy on tarkoituksella hieman ironinen, niin en lakkaa kirjoittamasta sinulle, vaikka kävisitkin käsittelyssä. Mistäs sitä koskaan voi tietää, vaikka törmäisit ainailonaan jonossa, varo vaan!

keskiviikkona, marraskuuta 03, 2004

Ake, Make, Pera ja mä

Ake
Ajo neuvo keskus muisti ajo neuvo vero lapulla. Maksuunpantavaa [mielenkiintoisen kannustava ilmaisu] yhteensä 127,75 verokaudessa siitä ilosta, että saa käkkiä ruuhkaisilla väylillä pikku kotterossaan ylhäisessä yksinäisyydessään. Ajo neuvot kyllä tuntuvat tulevan ihan muusta osoitteesta erilaisten käsimerkkien ja liikennekäyttäytymiseksi kutsutun enemmän tai vähemmän sanattoman viestinnän välittämänä. Tööt vaan sullekin valoista laiskasti lähtijä, manuaalivaihteilla perä edellä vastaan liukuva kuhnuri, joka et saa sitä Audiasi ansaistemaansa vauhtiin, kun olet niin surkeantumpelo vaihtaja. 1-2-3-4-5, ei pitäis olla vaikeeta.

Mitkähän konsultit siellä verokarhujen luolassa ovat pyörähtäneet, kun olivat ymmärtäneet kertoa kirjelmässään myös [pirun pienellä präntillä tosin], paljonko vero tekee per päivä: 0,350 euroa. Eihän se sitten enää niin pahalta tunnukaan. Jos harrastaa vaikka iltapäivälehtiä ja lottoa, niin helpostihan saa hulahtamaan vuodessa paljon enemmän. Puhumattakaan tyyriimmistä satunnaisturhakeostoksista. Höh.

Make
Ma-ke on mahdottomin työviikon osa. Ma on harvoin mitään innostavaa, tylsiä viikottaisia paskakriisiseurantakäräjäpalavereita vaan. Jos ma sattuu olemaan reissupäivä, menee osittain pilalle jo su. Ti taas on jotenkin littana, väliin pakosta survottu turha päiväke, jonka kuluessa ei oikein saa mitään muhkeaa aikaan, kun se on niin ohut. Tiiiistai, mikä anorektikko. Ke kannustaa jo vähän puuhakkaisiin puoliväliviikon kiritystöihin, vaikka silloin usein ulkomaanpellehäiriköt valloittavat käytävät ja vaativat osansa huomiosta. Ke on yleensä hyvää ruokaakin, se jo hieman lohduttaa.

Olen selvästi to-pe toope. Noiden kahden työpäivän aikana se tulos meikäläisen kammiossa tehdään, muut päivät ovat vain rykäisyn mahdollistavaa ympäröivää ilmaa ja tilaa.

Pera
La Pera näyttäisi olevan kohtuullisen miellyttävän tuntuinen paikkakunta Espanjan oikeassa ylänurkassa. Sääennuste tänään: aurinkoa, + 12. Pera on myös näppärän oloinen talvikantotakki lapselle, miksei myös kissallekin, hmmm... Lisäksi Pera on vielä ainakin Mikkelin vankilan tuotevalikoimaan kuuluva grilli (199,00 e).


Himoitsen olla enemmän kuin olen:
valtias maan, jota nöyränä polen,
voittaja itseni, myös opas muiden,
lohduksi sydänten ahdistetuiden.

Himoitsen tehdä enemmän kuin teen:
taikoa tähtiä pimeyteen,
loihtia kukkia liejuun ja multaan,
verhota maan liat helmiin ja kultaan.

Himoitsen nähdä selvemmin kuin näen:
yön läpi singota säihkyvän säen,
ratkoa jumalten salaisuudet,
tuntea menneet ja tulkita uudet.

Himoitsen käydä kauemmas kuin käyn:
portille kuulaimman kaikkeusnäyn,
kirvota kahleista karkean ajan,
liukua puhtaana pois yli rajan.

- Yrjö Jylhä: Enemmän -

tiistaina, marraskuuta 02, 2004

Paskamagnetismi, vol. 2

Ei voi kuin yhtyä Peggyn väkivaltalausumaan. Ei sitä todellakaan näe päältä ennen kuin tutustuu mieheen paremmin.

Esimerkkikin elävästä elämästä on sattumoisen tässä ihan turvan edessä. Tämä orastava romanssi kukersi aikansa ja päätyi jopa kesäiseen kihlaukseen [onneksi iltatähteä ei sitten kuitenkaan vielä ehditty tuikkaamaan alulle], kunnes miehen oikea turkki alkoi pahan kerran pilkottaa lainapeitteen alta. Mukana kuvassa oli väkivaltaisen ovienpuhkomistaipumuksen lisäksi myös tolkuton väkiviinan lipittely, järjetön [aiheeton] mustasukkaisuus ja ahdistavan uhkaileva, lapsellinen vallankäyttö [piilotellaan toisten tavaroita, kiukutellaan kuin uhmaikäinen ja osoitetaan mieltä]. Järjestään tsekkilistan kärjestä.

Ensimmäiset kuukaudet mies oli oikea hellantelttu; siivosi ja puunasi [nuuski], auttoi kaikessa mahdollisessa [teki itseään tykö], oli ottavinaan vastuuta käytännön asioiden pyörityksestä [tarkoituksenaan saada naisen puolustusmekanismi herpaantumaan, jotta nainen ymmärtäisi heittäytyä ”vahvoille” käsvarsilleen]. Näin tiettyyn rajaan saakka tapahtuikin, kunnes karmivat mustasukkaisuuskohtaukset alkoivat. Myös aamusta iltaan jatkuva, päivittäinen viinan kanssa lätraaminen alkoi ottaa naista kupoliin, etenkin kun perheessä asuu myös teini-ikäisiä lapsia.

Ilmaistuaan miehelle halunsa lopettaa suhde, nainen joutui soittamaan poliisit, saadakseen miehen ulos omasta asunnostaan, johon tuo oli kotoisasti jo leiriytynyt. Jatkohoitona nainen sai osakseen ahdistelua ja ei-toivottua lähentelyä. Milloin tultiin oven läpi, milloin oven taakse toimitettiin pelottavia symbolisia tuliaisia. Poliisi ramppasi paikalla toistuvasti, koko perheen elämä järkkyi ja terveys oireili. Hrrr... piit karmii.

Muistan, kun pariskunta piipahti möksällä yhtenä kesäisenä viikonloppuna. Kaveri vaikutti todella sympaattiselta, puheliaalta, sosiaaliselta, huomaavaiselta, kiltiltä ja huumorintajuiselta. Visiitin jälkeen ihmettelin vaan, että onpas kaljakellarissa käynyt kato! Silti en olisi ikinä uskonut tyypin olevan niin täydellinen floppi!

Onneksi tässä tapauksessa peli vihellettiin poikki heti, kun totuus paljastui. Surullista silti - olisin niin mielelläni suonut ystävättärelleni vihdoinkin palan onnea. Olkoon vaan jonkun mielestä liian herkkäuskoinen. Ilman herkkyyttä ei kykene kokemaan aitoja tunteita, herkkyys on hieno ominaisuus ja rohkean ihmisen merkki. Ei siitä saisi kerta toisensa jälkeen rangaista.

maanantaina, marraskuuta 01, 2004

Se ja ne

Sinne oli taas mentävä. Kuuleman mukaan ne olivat taas liikkeellä ja valloittaneet koko huoneiston. Hieman hämmästelin esiintymistiheyttä, koska meillä niitä ei kovinkaan suurina ilmentyminä ollut vielä näkynyt sitten edellisen torjunnan. Mutta meillähän onkin kissa. Se varmasti pitää ne loitolla tai ainakin sumentaa oman selektiivisen likinäkömme niin hurmaavasti, ettemme niitä edes halua nähdä. Niiden hätistelyn lisäksi oli kalenterin mukaan aika vaihtaa se talvisempaan kuosiin. Se ja sen kesäheila piti ulkoiluttaakin, jotta iskukyky säilyy.

Maailman turhauttavin tehtävä on houkutella äidin asunnon [kuinka en ole koskaan oikeastaan kyennyt kutsumaan sitä luukkua kodiksi, vaikka siellä 10 vuotta viivähdinkin?] jossain näkymättömässä lokerossa piileskelevää paria, mikroskooppisen pientä pölyhiukkasta imuriin. Samalla, kun hän touhottaa kädet puuskassa neuvomassa, mistä kohtaa pitää imuroida, hinkata ees taas sitä lähtökohtaisesti puhdasta aluetta, jossa ei ole mitään muuta likaa kuin siivousneurootikon oman mielen tuottamaa nöyhtää. Seisoo siinä vieressä ja tarkkailee jokaista vetoa kaihileikkauksen jäljiltä huumaavan terävällä näkökyvyllään. Siirtelee kevyempiä huonekaluja tieltä ja huiskii mopin kanssa kannoilla. ”Ota vielä tuosta maton reunan alta”. Ja tietenkin vien matot ulos, isommat velourikudelmat ainakin [onneksi velouria ei enää suuremmin esiinny - älkää helvetissä ikinä tehkö siitä matonkuteita, koska se on sikäsähköistä kamaa, joka imaisee ajatuksen asteellakin olevat pölyt itseensä].

Teki mieli huutaa ja lujaa – keskity nyt hyvä nainen vihdoin johonkin oleelliseen, ei tätä Elämä-herkkua loputtomiin ole tarjolla. Mut kun ei se reppana osaa, kun ei ole tähänkään mennessä osannut. Kuka täällä itkee ja miksi?

Eihän tytär ikinä osaa tehdä mitään niin kuin pitää. Ei ole saanut edes lapsenlapsia aikaiseksi. Rahkapiirakka on vähän liian makeaa. Korvapuustit likilaskuisia. Banaanikakussa liikaa soodaa. Päivällisellä ei ole tarjolla tarpeeksi perunaa. Kaikessa ruuassa liikaa mausteita. Hyvää vääränmakuista epä-joulua vaan.

Joskus vaan joutuu tyytymään kakkoslaatuun vaihtoehtona ei millekään, muori hyvä. Jos pölypallonpoimijat nyt kuolevat sukupuuttoon, niin pang. Oikeus voitti. Vai pitäisikö niitäkin hakea Kiinasta?