Asento! Asenne!

Tapasin hiljattain pari entistä työkaveria, jotka ovat jo jonkin aikaa viettäneet ”vapaaherrattaren” päiviä [= kääräisty duunista pakon edessä, hampaat irvessä tukipakettiin]. Hyvin olivat kuulemma saaneet aikansa kulumaan kumpikin.

Toinen oli töissä ollessaan myönteinen ja sympaattinen persoona, valoisa ihminen, joka suhtautui asioihin maanläheisesti ja sen suuremmin kiihkoilematta. Hyväntuulinen, huumoria viljelevä yhteishengen kohottaja, joka osasi puhaltaa yhteisen hiileen, vaikka ei mikään työnarkkis ollutkaan. Hän otti aina toiset huomioon ja suhtautui yllättäviinkin tilanteisiin raivoisalla tarmolla mottonaan: ”Tehdään tämä nyt vauhdilla pois, koska niin päästään nopeimmin taas kuiville ja normaaliin päiväjärjestykseen. Mietitään sen jälkeen, miten vastavaat yllärit voisi jatkossa ennakoida.” Hän ei halvaantunut mistään puun takaa eteen kapsahtaneesta tilanteesta, vaan ryhtyi antaumuksella puuhaan. Hänen kanssaan oli aina mukava asioida ja ilo tehdä yhteistyötä.

Toinen taas oli näennäisen leppoisa marttyyrityyppi, jolla oli aina juputettavaa joka asiasta. Tiukan paikan tullen hän löi yleensä liinat kiinni ja keskittyi urputtamiseen niin antaumuksella, että muidenkin tsemppihenki tärvääntyi. Hän oli se, jonka työtä ei [omasta mielestään, liekö sen seurauksena muidenkin] koskaan avostettu tarpeeksi, jonka työaika ei milloinkaan joustanut kuin itselleen edulliseen suuntaan ja jolla oli useimmiten asiasta kuin asiasta jotain negatiivista huomautettavaa. Hänen kanssaan oli todella raskasta työskennellä, koska jokainen lähestyminen käynnisti tuon urputuskoneen ja virsi piti aina kuunnella kuuliaisesti läpi, ennen kuin tehtävä eteni minnekään. Mitään yllättävää hän ei liioin kestänyt, silloin meni maailmankirjat totaalisen sekaisin ja kaikki tekeminen lamaantui.

Ja miltä näyttivät he nyt, muutaman vuoden oravanpyörästä irtioton jälkeen?

Jupu-urputtajan yleisilme oli kärsivän ränsistynyt ja päätoimisen vittuuntunut, vaikka hän olikin vetänyt ykköset päälle ja pyrkinyt ehostamaan itsensä juhlakuntoon. Otsassa oli syviä kurttuja ja nenävarressa ankaraa ilmettä korostavia ryppylinjoja. Otsasuonikin hieman pullisteli. Periaatteessa asiansa tuntuivat olevan ihan ok, mutta silti riitti naputettavaa ja ennestään tuttua krittiikkiä. Onneksi keskustelu ei edennyt sentään muinaisiin työaikoihin. Hän ei maininnut tekevänsä nykyisin oikein mitään erityistä. Lenkkeilee koiran kanssa ja valmistaa miehelleen päivällisiä. Tapaaminen vanhojen kavereiden kanssa tuntui olevan vuoden Se Happening.

Symppis-humoristilla oli iloinen ilme, hän näytti jopa nuortuneenkin työajoistaan, silmissä tuikki eloisa valo. Tapaamiseen hän tuli sellaisena kuin oli, leppoisissa releissä ja muutenkin omana itsenään; persoonansa valloitti tilan välittömästi. Hän pulputteli eloisasti ja estotta asioistaan - hän on matkustellut, aloittanut opiskelut, harrastaa ikonimaalausta, poppanan kutomista, intialaisia ruokia, miekkailua, vesijumppaa, puutarhanhoitoa jne… Tapaamisesta vanhojen kavereiden kanssa hän joutui kiiruhtamaan seuraavaan tapaamiseen. Ryppyjä oli enimmäkseen silmäkulmissa. Juuri niin kuin paljon nauraneella ihmisellä pitää ollakin.

Ajattelemisen aihetta antoi VaroVaan: Mihin sinun ryppysi kerääntyvät?

____
Ja klikkailemisen aihetta antoi tälkertaa Visis: Nautapiiri - uudenkarhea ryhmäbloki, jossa tuntuisi olevan hyvästi draivia.