keskiviikkona, tammikuuta 05, 2005

Onnikalla oikotietä onneen?

Ex-urbaani nyx-metsittynyt meitsi ei tahdo millään taipua nykyiseen vallitsevaan olosuhteeseen, jossa joudun joinakin päivinä hylkäämään armaan lähiökauppakassini lumen alle ruutuun ja nöyrtymään kärvistelyyn julkisen liikenteen tuulisissa odotuskatoksissa. Tiedän, että ihan normaaliahan liikehtimistä paikasta toiseen se on useimmille kanssatarpojille, mutta silti mukavuudenhaluinen ja helpolla logistiikalla hemmoteltu mieleni kapinoi lähes joka yritelmällä.

Reittiopas on oiva apuväline etsiessä navigointivaihtoehtoja pöpeliköstä kaupungin toiselle puolelle. Ilman sitä tuskin uskaltaisin liikkua täältä minnekään. Sieltähän saa ihan selkeän suunnitelman, jota vaiheessa 1 on toisinaan ihan ilo noudattaa. Mutta jos [ja kun] tässä bussi-juna-bussi-ratikka-bussi –ketjutuksessa yksi [1] lenkki sananmukaisesti kusaisee, niin jopas pomppaa arvioitu matkan kesto ihan toiselle tunnille. Tuohon minuuttiketjutukseen ei kerta kaikkiaan mahdu kaksosrattaita, käteisellä maksajia, oikean pysäkin tiedustelijoita tai yllättäviä sääilmiöitä. Niin monasti ovat junan perävalot iloisesti vilkuttaneet näkymiin ja edessä on vartin odotus. Mistä taas seuraa vartin odotus siellä seuraavassa kohteessa. Mistä taas seuraa ääretön tyl…siis veetutus samalla, kun nöyryytyksen lannistava aalto [yhdessä purevan pohjoistuulen kanssa] pyyhkäisee lysyyn läsähtäneen habitukseni yli kaivatessani lähes kyynelehtien oman auton lämpimään [se olisi taatusti lämmin jo tässä matkan vaiheessa]. Huoh.

Lisäksi pitäisi olla tarkka kello [enemmän kuin 4 viivaa taulussa], hyvä muisti [että muistaa aina seuraavan vempaimen arvioidun lähtöajan], hyvä kunto ja lähtöherkkyys telineistä [että jaksaa tarvittaessa ottaa muutaman juoksuaskeleen], kitkanastajalkineet [ettei liukastu], kevyt iltalaukku [ettei näänny taakkansa alle eikä valtaa viereistä istuinta, tulee mulkoilua muuten], jotain järkevää tekemistä jokaiselle vartin välille [unohtamattaa missä pitää jäädä pois] ja ilmeisen hyvät hermot. Niin, ja käsineet, kaulaliina, sateenvarjo ja huppu, jonka alta näkee jotain.

Mitään näistä ei tunnu löytyvän enää minusta. Mihin on vuosia treenattu kiireisen ja massaan sulautuvan metromatkustajan rutiinini hävinnyt? Itä-Helsingin busseissa aikoinaan hankkimani ponteva kyynärpäätaktiikka? Flegmaattinen junaneteisessä huojumisrefleksini? Miten saan kasvoilleni loihdittua taas sen ilmeen, etten näe ketään enkä kuule mitään [vielä kun ei haistaisikaan]? Miksi minusta tuntuu, että joku tirkistelee olkani yli, kun luen Cosmopolitania? Miksi en koskaan pääse lehdessä seksivinkkeihin saakka?

Jään mielenkiinnolla seuraamaan Oikeiden mielipiteiden kokeiluja bussilukemisesta. Jos vaikka löytyisi helpotusta satunnaisen angstimatkustajankin arkeen.

Tänään autolla, ihanaa!

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home