Pontifikaatin pohkeessa

Paavi – Herra ties kuinkas mones Paavali – on nyt lipunut luodinkestävässä huiskutuskopissaan ajasta ikuisuuteen. Rauha hänen enemmän tai vähemmän heiluvilleen. Kun hengellinen johtaja heittää henkensä, on hengenvedon paikka.

Tuo näytelmäkoulun hymyilevä pappiskasvatti, silloiselta nimeltään Karol Vaan, sai kosketuksen ensikommunikaatioon jo yhdeksän [9] vuoden ikäisenä, joten ihmekö tuo, että parhaassa perheenperustamisiässä hänen ylitseen pyyhkäisi vahvistuksen sakramentti. Ja hän vahvistui. Vahvistui siinä määrin, että jaksoi venkoilla natsisaapastelijoita narutellen siihen malliin, että ihme taivainen tapahtui; henki säilyi.

Tavallisen Puolalaisen rivipiispan puuhastelut keskeytti vuonna 1978 nimittely, jonka seurauksena oli jätettävä armas polakka ja muutettava Vatikaaniin torin varrelle hyvälle liikepaikalle. Liikettä sitten piisasikin; maailmaa piti koluta tassu asennossa yli sata maata ja kotona ollessa aina jotain porukaa läähätti parvekkeen alla. Se kuului toimenkuvaan.

Hengenlähtö oli lähellä alituiseen, mutta silti edesmenevä Paavimme bloggasi rohkeasti sakramenton ja lyijyluodin välistä mm. opasblogin ”Uskalla toivoa”. Mikähän kirjakerho ehtii ensiks pyyhkimään pölyt ensipainoksesta?

Uskallan silti toivoa rauhaa Paavikkaan hymypojan sielulle, vaikka viimeisten voiteluiden sujumisesta ei olekaan takeita [siellä jos missä voi tapahtua kardinaalimunaus]. Taivaassa kaikki on hyvin, eiks niin.

Meitä niin paljon jälkeen jääneitä jää ikuisesti askarruttamaan kysymys, jonka vastauksen hän vei mukanaan hautaan: Saiko Paavi pesää vai ei? Jos sai, niin painoiko paljaaltaan? On vaan seurattava tiukasti ja tinkimättä Seiskaa – sieltä se totuus paljastuu, jos vaan hinnoista ehtivät sopia ennen h-hetkeä.

Persekuutio [en voinut vastustaa latinalätinälainausta, kun persekuutio kuulemma tarkoittaa vainoa]! Jatkossa lopetan kaikki postaukseni näin. Ja vainoan kaikilla kommenttipalstoilla. t. kuutioperse