Tuokiokuvia: Ei voi tietää

Ajelen näppärällä pikku kärrylläni joka aamu suurin piirtein samaan aikaan ja samaa tietä töihin. Reitti vie rauhaisan pientaloasutusalueen halki [mitä nyt autoja pyyhältää ohi yhtenään, koska tie on alueen pääväylä pois alueelta] ja koko matkan rinnalla kulkee pyörä/kävelytie.

Joka aamu juuri siinä ensimmäisen mutkan taitoksessa sama poninhäntäpäinen misu painelee reippaasti sauvakävelyä. Ponnari heiluu iloisesti askelluksen tahdissa. Ulkoiluasusteen väri ja kuosi vaihtelee sään mukaan, mutta aina on vimpan päälle muodikasta yllä. Näyttää julmetun reimalta ja kuuntelee korvalapuista musaa. Askelluksesta voisi melkein arvata biisin [in the navy]. Tai mistäs sitä tietää, vaikka kuuntelisi tupakanvieroituskasettia ja tuskissaan puristaisi sauvoja rystyset pinkeinä. Taitaa olla työtönkin, kun on aikaa palloilla aamuyhdeksältä pitkin tienpiennarta. Ei voi tietää.

Seuraavan kaarteen takana on liikennevalot jalankulkijoille. Hurjan pienen oloiset alakoululaiset tarpovat tien yli itseään suuremmat reput selässä kohti opinahjoaan. Likat siivosti sivuilleen tähyillen makeissa karkkivaatteissaan, tukat sievällä sykeröllä ja koristeltuina pinneillä ja klipseillä. Pojat levottomasti pörhähdellen McLaren lippikset otsallaan ja merkkilenkkarit jalassa. Eivät tiedä vielä napapaidoista ja lökäfarkuista. Ensikännistä, sydänsuruista tai Blogistanista. Onneksi. Hyvä kun ei voi tietää.

Lähellä risteystä suuremmalle tielle vastaan astuu tuulipukupariskunta. Eläkepäiviään viettävä ikääntyneempi kaksikko, jolla jalat näyttäisivät olevan väärin päin vyötärössä ja kulku sauvojensa varressa siksi koomisen ontuvaa. Tiukkailmeinen emäntä pyyhältää määrätietoisesti kahisten edellä, hieman rahjusmainen ukkonsa heti siinä askelen mitan päässä perässä onnellisen autereinen ilme kasvoillaan. Sanaakaan ei vaihdeta, tarmolla mäiskitään menemään. Kun on kerta yhteinen harrastus. Voivathan he tietysti olla ihan onnellisiakin ihmisiä. Iloisia ja tyytyväisiä elämän ehtoonsa säännölliseen ohjelmaan ja siihen, että on toinen ihminen rinnalla [tai perässä], jonka kanssa sitä jakaa. Ja liikuntakyky on tallella, vaikka työläämminkin. Ei voi tietää.

Kun kurvaan firman pihaan, uinuvan vihikoiran näköinen vartija tähystelee luukustaan. Miettii varmaan, että ”sieltä se blondi taas tulla touhottaa [myöhässä] SuomiPoppia huudattaen ja sivuikkunasta tukkaansa kuivatellen. Pyörii ympyrää etsien parkkipaikkaa ja lopulta singahtaa sisäänkäynnin suuntaan. Kulkukorttia ei tietenkään löydy; kaivetaan, ruopataan käsilaukkua ja turistaan small talkia. Kännykkäkin pirahtaa: ”Juu, mä olen just tulossa tässä aulassa”. Helkkarin höösä, oppisi nyt aikuinen ihminen lähtemään ajoissa ja pitämään huolta tavaroistaan. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, miten tehokas ja toimiva hän on vihdoin työpöytänsä ääreen ehtineenä. Saati sitten kotihengettärenä. Hmm… sänkykamaria ei tohdi edes työaikana ajatella”. Ei voi tietää. Varo vaan.