Lohduksi tai lohduttomuudeksi - ei voi tietää

Hän on viides (5) pitkäkestoiseksi suhteeksi luokiteltava mies elämässäni. Empiiristen kokemusteni valossa pitkäkestoinen mies kestää kyydissäni keskimäärin 3-5 vuotta. Resurssin kanssa on nyt kolmas vuosi menossa, pitäisi kai vatsa ruikulilla jännityksestä tässä varoa sanojaan... äh, emmä enää rupee semmosta. Päivä kerrallaan. Jatkuvaa onnea kun ei ole, onni ei ole jana vaan muru.

Ensimmäinen viisivuotisrupeamani oli teini[teekkari]rakkaus, toinen aviomies ja kaksi seuraavaa kaukosuhteita. Erottuani aviomiehestäni vuonna 1990, pidin täysin mahdottomana vaihtoehtona sitä, että haluaisin vielä joskus jakaa päivittäisen arjen jonkun kanssa yhteisessä kodissa. Epäonnistuminen kun satuttaa aina, riippumatta syystä tai syyllisistä [if any]. On luonnollista mokoman kirpaisevan tirvaisun [kuv. ilm.] jälkeen pyrkiä suojelemaan itseään paremmin ja rakentaa ympärilleen mahdollisimman turvallinen maasto. Halusin henkeen ja vereen olla itsenäinen, vahva ja omillani toimeen tuleva. Riippumaton, mutta silti rakastettu.

Pari kauko[putki]suhdetta siinä kohtaa sopi enemmän kuin hyvin kuvaan. Elämällä vain sunnuntaita heikkokin jännite kantaa kalenteriajassa pitkälle eikä tarvitse keskittyä mihinkään arkiseen tuhtaamiseen. Kaukosuhteessa syödään vain juhlapäivällisiä, elämystellään tarkkaan mietittyjä kulttuurinautintoja, seksi on olevinaan jumalaista [kun sitä saa niin harvoin] ja lomat vietetään matkoilla eksoottisissa kohteissa. Suhdetta ei rasita kasautuva likapyykki, vessanpytynrengaskärhämät, arkiset ruokaostokset, työperäinen väsymys, päänsäryt tai oman ajan kaipuut. Mikä ajan oloon rasittaa on se, että ei saa olla täysin oma itsensä, koska se oma itse elää jokaisen päivän, ei pelkkää sunnuntaita. Alkaa kaivata toista enemmän elämäänsä, jakamaan myös arjen. Sunnuntaielämä ei loppujen lopuksi enää maistukaan täydeltä elämältä, vaan jää jotenkin vajaaksi. Jos näin tuntee ja toinen ei tunne samoin, on aika riuhtaista itsensä takaisin itsenäisen olennon elämään.

Tunnistan 90-lukulaisen itseni monista blogeista, joissa surraan ja puidaan exiä, vannotaan ikuista itsemääräämisoikeutta samalla, kun alitajuisesti kuitenkin ehkä kaivataan kainaloon ja yritetään sopeutua muuttuneeseen elämänmenoon. Juuri niin minäkin tein; se on tarpeellista, tärkeää ja itselle oikein. Kirjoittaminen auttoi silloinkin, vaikkakin perinteisin menetelmin. Menetelmät ovat muuttuneet, mutta antaa paukkua vaan, Blogistanissa on tilaa meille kaikille.

Näin jälkeenpäin ajatellen jokainen elämäni mies on ollut mies paikallaan. Ilman heitä en olisi nyt se mikä olen. Teinirakkauteen heittäydyin täysillä ja tosissani teekkarikylän minimalistisen koti-idyllin keskellä – pieleen meni. Avioliittoon purjehdin ikuisen rakkauden utu silmissäni hulppeaa paritalon puolikasta emännöiden – pieleen meni sekin. Kauko-Kauko 1 tuntui kaikkien aikojen oikeimmalta urholta sillä hetkellä, näin enemmän maailmaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella – dumppaus tuli silti. Kauko2 taas tuuditti täydelliseen euforisen viikonloppu-hyvänolon tunteeseen – ja kiville karahti sekin. Juuri kun ehtymässä ollut markkina-arvoni oli romahtamassa täysin arvottomien akkojen osastolle, kohtasin Resurssin. Miehen, jolla oli rohkeutta ja tahtoa ottaa kiinni siitä, mitä oli syntynyt edeltävien tapahtumien seurauksena, elämän tuoksinnan tuloksena. Se voi olla pelottavaakin. Hyvät ja huonot puoleni, arjet ja sunnuntait, niin päänsäryt kuin kiihkeänkosteatkin olosuhteet ovat löytäneet kodin, jossa ne kaikki saavat elää yhtä oikeutettuina olotiloina.

Vieläkään en tiedä kävikö tässä hyvin vai huonosti. Ei voi tietää. Pitää vaan uskaltaa.

Blogistanin innoittajat tähän [niukkahuumoriseen] juttuuni:
Parisuhde
Naamioiden takana
Meininki
Sivusta
Siiveniskuja