Kotirintamakarkuruutta

En ole mikään kovin aktiivinen elokuvissa kävijä. Itse asiassa olen kai vaan huono liikkeelle lähtijä. Sitten kun saan itseni leffateatteriin saakka, nautin kyllä hyvästä laadusta ja soundista kuten useimmista elokuvistakin. Nyt Resurssi oli hiljattain saanut jostain pari sarjalipuketta, jotka päätimme käyttää katsomalla Juoksuhaudantien. Karkasimme lähiökotirintamalta oikein urbaaniin tsadiin saakka.

Luin kirjan lähes yhdellä istumalla jo jouluna 2002, kun pukkiResurssi sen toi ja pidin siitä kovasti. Kirjojen elokuvaversiot tuntuvat usein latteammilta kuin itse kirja. Niin nytkin. Olin jo muodostanut oman mielikuvani tyypeistä ja elokuvassa lähes kaikki olivat jollain lailla ”vääriä”. Kiinteistönvälittäjä Kesämaan roolissa ähkinyt Kari Väänänen vastasi eniten kirjasta syntynyttä mielikuvaani. Ihan hyvin juoni oli kuitenkin tiivistetty elokuvaksi ja pätkän katsoi ihan mielikseen. Miksikään hyvän mielen leffaksi sitä ei voi kuvata, mutta ei kai se ole kaikkien elokuvien tavoitekaan. Ei kuitenkaan ahdistanut liikaa ja huumoria oli sopivasti seassa. Taidan kuitenkin lukea kirjan kohta uudelleen... Ja juu, loppuratkaisua en paljasta.

Elokuvan lavasteena ollut rintamamiestalo on [tätä kirjoitettaessa] myynnissä. Siitä vaan Kesämaalle soittelemaan.