Johdantojohdatus terveeseen hulluuteen

Innostukseni syksyiseen Lappiin syntyi muutama vuosi sitten yht’äkkisen totaalinaksahduksen seurauksena. Erään tylsän ja puuduttavan palaverin aikana aatokseni harhailivat lähestyvässä lomaviikossani ja mietin, mikä ihme tässä työputken uuvuttavassa tylsistymäfiiliksessä voisi antaa parhaiten potkua. Kun ei mikään tunnu enää miltään, tarttis kekata jotain uutta? Naks – lähden Lappiin. Siihen asti Jyväskylä taisi olla ollut pohjoisin paikkakunta, missä olin käynyt. Tunsin tulleeni vihdoin siihen ikään, että kärsivällisyyteni sallii muutakin kuin menomonolomia, halusin kokea jotain päätä virkistävää ja selvittävää, jotain seesteistä ja rauhallista, mistä saisin voimaa. Surffasin niiltä sijoiltani Villin Pohjolan sivuille ja varasin mökin. Samaan syssyyn kävin ostamassa vaelluskengät ja muut urbaanille [liikuntaa vieroksuvalle] luonteelleni eksoottiset oheisrensselit.

Elin tuolloin sinkkuvaihetta ja pikaisen selvittelyn jälkeen havainnoin, että sopivaa retkiseuraa ei lähipiiristä löytynyt. Laitoin ilmoituksen nettiin, jossa etsin suunnistustaitoista, kokenutta, [miespuolista tietty - olisihan sille toki muutakin käyttöä kuin metsässä rämpiminen, mökissäkin ihan kätevä tarvekalu semmonen] hyväkuntoista vaeltajaa, jolle sopisi lähteä seurakseni ilmoittamanani ajankohtana.

Vastauksia tuli parisenkymmentä, joista ankaran seulonnan tuloksena erottui 3 potentiaalista jänkhäjoonaskandidaattia. Tapasin heidät kaikki kahvikupposen äärellä. Vain yksi heistä vaikutti sen verran täyspäiseltä ja mutkattomalta tyypiltä, että uskoin tohtivani linnoittautua kerallaan syrjäiseen mökkiin viikoksi [vaikka vasta retkellä paljastui, että hänellä on myös erinomaisen hyvin muodostunut pyöräilijän peppu ja muukin kalustus ihan toimivaa laatua]. Ensitapaamisen päätteeksi kadunkulmassa sovimme, että lähdemme yhdessä matkaan. Lähes lähtöhetkille saakka alitajuisesti epäilin, että homma viime hetkillä menee jostain syystä puihin, mutta ei. Eräänä syyskuisena perjantaina kävin koukkaamassa hemmon kyytiin ja lähdimme köröttelemän kohti pohjoista. 12 tuntia Suomea pimenevässä yössä – kyllä siinä ajassa jo ehtii tutustua ihan hyvin.

Viikko oli hämmästyttävän onnistunut. Joka aamu vedimme masun täyteen puuroa, pakkasimme reppuun eväät ja lähdimme päiväksi metsään. Kaveri oli hyvä suunnistaja ja tottunut vaeltaja. Hän kirmaili gasellinaskelin tietöntä tannerta eespäin kompassi ja kartta kourassa. Minun [helppo] tehtäväni oli vain seurata häntä, tarkkailla, missä piponsa milloinkin viipottaa, nuuhkia raikasta metsää ja nauttia maisemista kuin myös jaksamiseni äärirajoilla ponnistelusta vaikeammilla osuuksilla [tunturien valloitukset ja suojuoksut]. Ah, mikä vapauden tunne! Antaa ajatusten vaellella omia aikojaan, tuntea jokaisella askeleella etelän [niin kaukaisiksi haalistuneiden] murheiden karisevan varvikkoon, bongailla kuukkeleita ja äimistellä poroja, lepuuttaa silmiään uskomattoman kauniissa, värikylläisessä maisemassa, jonka kaltaista en ollut koskaan nähnyt.

Iltaisin oli ihanan raukea, terveen väsynyt olo. Laitoimme yhdessä helppoja ruokia, lipitimme viiniä, saunoimme ja syvennyimme kumpikin lukemaan omia kirjojamme. Ei mitään turhaa hälinää tai väkinäistä keskustelua – ihmeen sopuisaa ja luontevaa oleskelua vaan. Aika tuntui kerrankin olevan läsnä, se ei enää vilissyt vauhdilla ohi. Siitä ehti nauttia.

Jälkeenpäin on vaikea selittää, mikä sai uskomaan lyhyen tapaamisemme hetkellä siihen, että tämän tyypin kanssa tulisin melkoisella varmuudella hyvin toimeen sen viikon. Osittain se lienee hyvää tuuria ja osittain kai ihmistuntemusta ja etenkin oman itsensä tuntemista. Matkan jälkeen meilailimme jonkin aikaa, mutta pian yhteydenpito hiipui. Sen koommin en ole kaveria tavannut.

Muistelen häntä silti lämpimästi vieläkin. Johdattihan hän minut täysin uuteen maailmaan, johon jäin välittömästi koukkuun. Tästä miellyttävästä ensikohtaamisesta Lapin kanssa syntyi tärkeä vuotuinen merkintä lomakalenteriini, niin tänäkin vuonna...