tiistaina, syyskuuta 14, 2004

Paskamagnetismi, vol. 1

Mikähän kumma siinä on, että jotkut [itse ihan tavalliset ja mukavat] ihmiset vetävät puoleensa luusereita, hyväksikäyttäjiä, kylähulluja ja muita rähjäreinoja kuin kärpäspaperi? En nyt tarkoita sitä perineistä ”naiset rakastuvat renttuihin” – oireyhtymää, vaan kerrasta toiseen toistuvaa imua joutua aina vääränlaisten ihmisten seuraan.

Niiden, jotka vedättävät ja kusettavat kybällä niin pitkälle kuin piuhaa antaa, valtaavat toisen yksityisen tilan omalla pullistelullaan ja kotiuduttuaan uhkaavaksi muuttuvalla käytöksellään, myrkyttävät kaikkien mielet mustasukkaisuudellaan, käyttäytyvät kuin pikkulapset piilotellen toiselle tärkeitä tavaroita ja luovat ympäröivään ilmapiiriin ahdistavaa, alitajuista pelkoa. Pelossa ei kenenkään pidä vapaaehtoisesti elämän, ei perkele ei!

Onko ankara kyynisyys todellakin ainoa keino selvitä elämästä ilman musertavia pettymyksiä ja ketjuna eteen soljuvia tragedioita? Tuntuuko kyynikon elämä hyvältä, onko se ihanaa? Onko herkkyys, aitous, hersyvyys ja luottavaisuus ominaisuuksia, joilla kerjää verta nenästään? Opettaako Siperia meitä ehkäpä valitsemaan tarkemmin ja oikeammin? Onko aina viisainta varautua pahimpaan ja vilkuilla olkansa yli? Pitääkö ehtiä itse sivaltamaan [kuv.ilm.] ennen kuin toinen sen tekee? Uskaltaako enää antaa itsestään [kuv.ilm.] jos aina pelkää jäävänsä kuitenkin saamapuolelle [kuv.ilm.]?

Voi, kun toivoisin paskamagneetin napojen edes joskus olevan samanmerkkiset. Jokaiselle meistä on tarkoitettu edes pieni siivare onnea. Ikuisille luuserinhyysääjillekin.

0 Comments:

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home