sunnuntaina, toukokuuta 09, 2004

Äitini päivä

Meillä on aina vietetty äitienpäivää mahdollisimman minimalistisesti. Äiti on sitä mieltä, että kaupalliseen hömppään ei kannata hullaantua, vaikka jotain osuvaa ostettavaa löytäisikin. Se sopii hyvin myös hänen marttyyrimama-imagoonsa – kärsimystä tämä elämä vaan on ja mitä enemmän raataa ja riutuu, sen kirkkaimmin otsin täältä aikanaan singahtaa ikuisuuteen.

Tänä vuonna yritimme kutsua äitiä luoksemme syömään. Hän tunsi olonsa kuitenkin sen verran huonokuntoiseksi, [verenpaine hurahti tappiin heti aamusta ja muutenkin huippasi ja vippasi], että ei jaksanut niin mittavalle matkalle lähteä, vaikka olisimme kyydittäneet ovelta ovelle [15 km suuntaansa]. Yksi toivomus hänellä kuitenkin oli: kun pääsisi vielä kerran käymään isän haudalla.

Sinne siis suunnistimme sunnuntairetkelle, Misse valjaissaan reissukopastaan kurkistellen ja naukuen, äiti pelargoniapussiansa tarkasti vaalien. Istutimme kukan isän haudalle ja äiti huojui hetken kiven ääressä muistoihinsa vaipuneena, leskirouva jo 8 vuoden verran. Haudalla käynti on kuulemma siksikin tärkeää, jotta se pysyy hoidetun näköisenä, jos sattuu muut sukulaiset käymään tarkastuskäynnillä [!?!]. Ei ole hautajaisten jälkeen kukaan kylläkään ilmoittautunut siellä retkeilleensä ja havainneensa ruusun varistaneen muutaman terälehden ja lokkien paskoneen kiven päälle, juuri sukunimen viimeisen tavun kohdalle.

En tule ikinä ymmärtämään tätä muiden ihmisten vuoksi asioiden tekemistä ja fasadin viilausta, loppumatonta tarvetta puunata, puleerata ja ostaa kahvileipää sitä varaa, että joku saattaa kerran pari vuodessa pistäytyä käymään. En ymmärrä, mutta alistun maammoni tahtoon. Ainakin äitienpäivänä. Ja varon; pelkään, että se on periytyvää.

Links to this post:

Luo linkki

<< Home