maanantaina, elokuuta 30, 2004

Nordic Souping

Senkin uhalla, että Blogistanissa vaikuttaa nykyisin ilmeisen aito kokki, en aio luopua koekeittiöni hämärissä hämmennetyistä himmeistä reseptivinkeistä. Julistan grillikauden päättyneeksi, pang [se oli lähes napakoruksi pureutunut housunnappi, joka singahti päin näyttöä]. Nyt on aika keventää. Seuraava keitos sopii erinomaisesti niin tiukalle opiskelijabudjetille kuin housunkaulurin yli pursuavalle keskiluokkaiselle omenavatsallekin.

Koiranoksennussoppa [nimi assosioituu lopputuleman ulkonäöstä]

Mittaa kattilaan 8 dl vettä, puolikas kasvisliemikuutio ja parsapussikeittojauhepussikeittoaines. Kuumenna ja hämmentele hetki. Pätki purkillinen tankoparsasäilykettä sekaan. Vasemmalla kädelläsi hienonna samanaikaisesti puolikas kesäkurpista [ja halutessasi purjo ja pari paprikaa, meidän perheen vatsahapot ei vaan niitä kestä], kuullota ne kevyesti pannulla ja roiskaise pataan. Lisää vielä pussillinen pakastemaissia, pieni purkki ananasta ja tetrallinen Flora ruokaa [kevyttä]. Anna pulputella hetkonen, mausta sopivasti pippurilla ja syö lämpimän leivän ja vichyn [tai maidon] kera. Sopii santsatakin, on niin kevyttä ja hyvää. Ja riittoisaa.

Päälle pienet päikkärit ja sitten sauvakävelylle! Viuh-raaps, viuh-raaps, viuh-raaps, tuulipuvun soundi on Sibeliusta korville. Ehkäpä Nordic Walking on jo Pekingin olympialaisissa mukana, varo vaan!

sunnuntaina, elokuuta 29, 2004

Olympic summary

Olympiaadien kyttäilyssä ehdoton omakohtainen kliimaksi oli lauantai-illan päättänyt miesten 4 x 400 metrin viesti! Etenkin sen hidastus, jossa vihdoin sai beba-reisinannaa ruudun täydeltä. Sen lisäksi, että USA:n joukkueessa tuntuu olevan kaikki tarkkaan harkittua ja kiiltävän ammattimaista, on heillä ehdottomasti myös kaikkein parhaiten muotoillut ja seksikkäimmät Superman-juoksuasut. Vauhtiviiru sivussa tekee korostuneen virtaviivaisen vaikutelman, nostaa takaliston hyvin esiin ja saa ylävartalon näyttämään Kysyn vaanin kadonneelta Yyltä.

Yhden imagonkohotusmahdollisuuden amerikkalaiset ovat unohtaneet hyödyntää: korkeimmalla jakkaralla muutama poskelle vierivä kyynel kansallislaulun soidessa julistaisi hetkessä koko muulle maailmalle kansakunnan inhimillisyyttä ja herkkyyttä. Mutta eihän ne jenkit itke, ovat kovia jätkiä. Suurvalloista Venäjän Porsaskoski onnistui tässä lajissa paljon paremmin.

Minua jurppi suunnattomasti katsella voitollisten kansakuntien edustajien holtitonta lipun riepottamista. Lippuja kaivettiin esiin nuhruisista mytyistä perstaskuista, rytättiin nyrkkiin miten sattuu ja roikoteltiin pitkin pelitannerta maata viistäen. Lippuun kääriydyttiin jopa palkintojenjakokorokkeella [eikös ne liput juuri silloin vedetä tankoon]. Minusta moinen resuaminen ei ole lipun arvokasta käyttöä enkä usko, että suomalaiset olisivat siihen syyllistyneetkään. Vaan eipäs tullut tilaisuutta nähdä tällä kertaa.

Luojan kiitos, että Mertaranta pääsee nyt pois sieltä selostuskopista. Alkoi Mersu puhua jo niin sekavia, että epäilen bubisyyhyä tai auringonpistosta. Takaisin lätkäkaukalon reunalle vaan, siellä on viileämmät olosuhteet.

Suomalaisten menestyslajit näyttävät nykyisin olevan ne, joista meillä on pitkät perinteet: haulikkoammunta ja paini. Näitä lajeja on jo vuosisatojen ajan harrastettu maassamme ihan jokamiessarjassakin raivoisin tuloksin. Muita potentiaalisia lajeja, joihin treenausta ja rahoitusta kannattaa jatkossa kohdentaa, ovat nyrkkeily, morapuukkoveisto ja autolla kaahailu. Maammelaulua kuullakseen on näemmä edelleen paras istahtaa Formulakatsomoon.

perjantaina, elokuuta 27, 2004

Sanaset viikonvaihteeksi

"Kulkuri kulkee
kukaties
silmää iskien
eteenpäin:

En toivo sinulle,
että jossakin
metsäpolulla
kohtaisit valkean kauriin
tai kuninkaanpojan
tai haltiattaren, joka
tekisi sinut rikkaaksi

Vaan että sinulla olisi
silmät joilla huomaat,
kun sinua vastaan
tulee tiellä ihme.

Sillä ihmeisiin
ei tarvita satuja,
vaan näkevät silmät
ja sydän joka ymmärtää
kiittää ihmeestä."


- Jörg Zink: Mitä sinulle toivoisin -

torstaina, elokuuta 26, 2004

Koukussa geelikyniin

Koulujen ja opintojen alkamisen markkinointihysteria hullaannuttaa minut joka vuosi kuolaamaan kirjakauppoihin, Tiimareihin ja markettien penaalialtaille uusien, kiehtovien kirjoitustarvikkeiden perään. Kai se [ainakin osittain] johtuu siitä, kun omalla koulutiellä pääsi kuluttamaan vaan tylsiä, suttaavia punaisia kumeja, kumipäisiä teroitettavia uppo-tylsiä lyijäreitä ja mahdollisimman halpoja ja ahdistavia ruutuvihkoja.

Teini-iästä saakka [kun aloin tienata omaa rahaa] olen shoppaillut surutta viivoitettuja, kauniskantisia vihkoja, erikoisia kyniä ja hauskoja kirjepapereita aina, kun jotain kiinnostavaa on tullut vastaan. Ulkomailta etenkin löytää usein erikoisuuksia, joita ei lähitienoilla näe. Tälläkin hetkellä huushollistamme löytyy yksi kokonainen kaappi täynnä kirjoittamatonta paperia ja laatikollinen toinen toistaan hauskempia kyniä. Niitä vaan pitää olla saatavilla, käden ulottuvilla. Onhan täällä lukemattomia kirjojakin.

Vaikka netti ja sähköposti ovat nykyään päivittäisiä, vaivattomia välineitä kommunikoinnissa, mikään ei korvaa sitä ihanaa tunnetta, kun hyvälaatuinen muste/geelikynä liukuu kauniilla paperilla piirtäen ajatuksia sanoiksi. Orgastista. Sanominen on jotenkin harkitumpaa ja tärkeämpää, kun sitä ei voi pyyhkiä pois tuhoamatta myös sitä kaunista alustaa, mihin se on kirjoitettu.

Palaverimuistiinpanojakin on mukavampi tehdä omaan, itse valitsemaansa [jopa inspiroivaan] vihkoon värikkäillä kynillä kuin firman tylsään ruutuvihkoon standari-Ballografilla. Minä olen kokouksissa se, jolla on aina vihko mukana, vaikka liikkuisin läppärin kanssa. Tulosteen reunat ja keltaiset laput eivät luonteelleni käy, ne hukkuvat kuitenkin tai sekaantuvat muun paperinöyhdän joukkoon. Vihko löytyy aina ja sinne kirjoitettuun voi halutessaan palata. Jopa vuosien jälkeen. Työvihkoja onkin kertynyt jo melkoinen pino.

Uutuuttaan hohtavat geelikynät odottavat rasiassaan, 15 eri sävyä, osassa glitteriäkin! Ja uudet puuvärit, 24 erilaista. Mustetäytekynä patruunoineen hönkii iskuvalmiina ankkapenaalissa. Kissa-aiheinen lehtiö, pingviinikantinen vihko, käsintehty kirjepaperi; voi olla, että ei minusta kuulu vähään aikaan näin näppäillen...

keskiviikkona, elokuuta 25, 2004

Hämmentäviä ammatteja: Suuhygieenikko

Äkkiä se vuosi vierähtää – hammaslääkärini lähestyi taas ja kutsui luokseen. Olen käynyt tällä samalla Antilla iät ja ajat. Pidän hänen minimalistisesta tyylistään; ei mitään ylimääräisiä moraalisaarnoja eikä nuhteita. Hän tekee vain asiallisesti voitavansa rappeutuvan kalustoni kunnostamiseksi. Ja onhan sinne useampi tonni aikojen saatossa rahaa tullut kannettua, laskee sitten vanhassa tai uudessa yksikössä. Hammasluu kun ei ole meidän suvussa sitä vahvinta laatua.

Ennen vanhaan hammaslääkäri itse hoiti myös hammaskiven ja tummentumien rapsutuksen. Enää ei ole asiaa tohtorin satulaan, ennen kuin on käynyt suuhygieenikon kidutusistuimen kautta. Tällä kertaa raapimavälineen varressa oli oikein herttainen nuori tyttö, joka mukavasti murteella haasteli samalla kun työskenteli. Huolellisesti ja tarkasti selvittäen hän raapi ja huuhteli, ruopsutti ja huuhteli, kuopsutti ja huuhteli, sanaili kevyesti hammaslangan käytöstä ja huuhteli. Käsittelyn loppukliimaksina käynnistyi ympäriinsä valkoista jauhetta pärskivä soodapainepesuri, jonka suihkuttelun jälkeen oli koko naamavärkki kalpea kuin kalkkilaivan kapteenilla. Operaatio kesti melkein tunnin!

Maatessani siinä suojalasit silmillä en voinut kuin itsekseni ihmetellä neitokaisen ammatinvalintaa. Minkä luonteinen ihminen saa kicksejä tupakan, punkun ja kahvin värjäämien, eroosion kuluttamien, ties minkä korroosion kalvamien hampaiden tonkimisesta päivä toisensa jälkeen? Mitä miettii hän aamulla töihin tullessaan katsellessaan päivän varauskirjaa - onpa jännittäviä tapauksia tänään? Mikä on hommansa juju, että hän jaksaa siihen innokkaasti kerta toisensa jälkeen ryhtyä? Kokeeko hän jokaisen suun ammatillisena haasteena taistelussa hammaspeikkoa vastaan? Etsiessään tarmokkaasi merkkejä ientulehduksesta tuntee pelastavansa taas yhden poloisen tekohampaiden lokseelta? Jospa hän onkin itse hammaskeiju!

Tulipa käsittelystään turpaan todella raikas olo, vaikka vähän ikeniä kolottaakin. Hetken taas muistan sen hammaslangan... ja keijun.

P.S. Tämä on näköjään ainailonan 100. bloggaus, höh! Niin se läppä lentää ihan huomaamatta. Varo vaan.

tiistaina, elokuuta 24, 2004

Neljäs sija välierissä

Kurvasin noin 8 minuuttia vaille 9 lähes autiolle pysäköintialueelle. Toinen autoilija lähestyi vastakkaisesta suunnasta, mutta ehdin parhaaseen ruutuun täpärästi ennen häntä. Jännitti, miten hyvään suoritukseen pystyisinkään venymään niin varhain. Tupakantuskakin oli niin kova, että tälläydyin ensin sivummalle sauhuille ja tarkkailemaan tilannetta. Toinen autoilija kirmaisi sillä aikaa juoksujalkaa hakemaan kärryn katoksesta ja asettui jonoon. Ennestään siinä seisoi kärryineen jo yksi ympäristöään ja kelloaan virkeästi tarkkaileva papparainen sekä muuan nuorehko mies. Minä pääsin sijalle neljä. Finaalissa!

Aurinko paistoi lämpimästi ja jonossa oli kiihkeän odottava tunnelma. Seuraavaksi paikalle polkaisi rouvashenkilö pyöräilyhousuissa, mustissa polvisukissa ja Marimekon raitapaidassa pärekorin kanssa. Samaan aikaan toisen nurkan takaa kurvasi tyylikkäästi harmaantunut mummeli pyörällisen ostoskärryn ohjaimissa. Hetkeä myöhemmin taatto ruostuneella polkupyörällä parkkeerasi lipan alle ja kaivoi pyörän korista nuhjuisen, paljon käytetyn muovikassin. Ruotsinkielinen pariskunta purjehdustamineissaan pysäköi BMW:nsä rehvakkaasti invalidipaikalle ja raivasi kovaäänisesti tilaa itselleen jonossa. Kellon lähestyessä h-hetkeä vilinä oven suussa vain kiihtyi. Kunnes muuttui levottomaksi liikehdinnäksi ja jupinaksi – kellohan oli jo minuutin yli.

Vihdoin ovet aukenivat. Papparainen sai hyvän lähdön. Ensimmäisessä kaistanvalinnassa hän kuitenkin erkani ulkoradalle ja tällöin Toinen autoilija kiihdytti ohi valiten keskikaistan. Onneksi ei ollut vastaantulijoita, vauhti oli sen verran huimaa. Kuin tyhjästä ilmaantunut hölkkäävä Musta hevonen kiilasi edelleni juuri kun päätin seurata Toista autoilijaa. Hän valitsi kuitenkin kiertotien ja kadotin hänet näkyvistä. Nuorehko mies jumittui pullonpalautusautomaatille ja oli siten pois pelistä. Raitapaitapyöräilijä ja muovikassitaatto rynnistivät rinta rinnan keskikaistaa puhaltaen niskaani. Ruotsinkielinen pariskunta käytti häikäilemätöntä kahden kärryn taktiikkaa, mutta onnekseni jäivät kiistelemään vihannesten kohdalle. Mummelista ei ollut uhkaa – hän vasta ovella sovitteli pyöräkassiaan ostoskärryihin.

Viimeisellä suoralla Toinen autoilija herpaantui kumisaappaiden kohdalla hetkeksi ja pääsin ohi. Samaan aikaan Musta hevonen jolkotti nurkan takaa. Papparainen oli myös jo hyvissä kyttäysasemissa, samoin raitapaita ja muovikassi. Olimme kaikki maalissa samaan aikaan. Kävelysauvalaatikon äärellä. Kaikki saivat haluamansa värin. Hintaan 12,99/pari. Lidlistä.

maanantaina, elokuuta 23, 2004

Näin mua vietiin linnasta linnaan

Missen evakkopäiväkirjasta

No johan on kesäretkiseikkailua meikämisulla riittänyt! Ensin jouduin hoitokeikalle mummelin luo. Siellä oli aluksi ihan mukavaa. Mummeli virkistyikin hetkellisesti kovasti ja hoitotulokset muutenkin vaikuttivat lupaavilta. Kunnes mummeli väitti kokevansa allergisia oireita siksi, kun olen niin karvainen. Höh, pitkä karvanihan on uljaan olemukseni kaunistus, eihän kukaan kissojen oikeesti voi olla sille allerginen, eihän?

Niin vaan kävi, että kesken eläinterapiasession minut tultiin noutamaan uuteen hoitopaikkaan. Henkilökuntaa ei näkynyt mailla halmeilla, ihan vieraat ihmiset veivät minut mukanaan. Ajeltiin autolla pitkät matkat. Lopulta päädyin täysin outoon paikkaan, jossa oli kamalasti koiria! En ollut ennen sitä koskaan tavannut koiria ihan face-to-face ja nyt niitä hyöri pihamaalla kymmenittäin. Paikka oli kuulemma nimeltään kennel. Minut vietiin talon yläkertaan, jossa sain asustella ihmisten parissa. Etenkin yksi lapsityyppinen olento leikki kovasti kanssani ja tuntui olevan minuun hyvinkin ihastunut. Koirat eivät päässeet sinne ollenkaan, ne pidettiin pihalla. Mutta jouduin kuuntelemaan niiden eläimellistä haukahtelua pihamaalla yötä päivää. Ja nehän haiseekin ihan kamalalle. Koiran hajua tunkeutui ovista ja ikkunoista ja tarttui turkkiini. Jouduin pesemään herkeämättä, ihan tuli kieli kipeäksi. Kyllä syö Misseä sellainen tehokuuri.

Aloin jo pelätä pahinta, että henkilökunnalle on sattunut jotain. Onneksi kuitenkaan ei, sieltä ne tooosi pitkän ajan kuluttua kurvasivat minua hakemaan. Pakko oli osoittaa mieltä, kun hoitokokemus oli niin raastava. Argumentoin kuljetuslaatikossani koko kotimatkan (200 km) äänekkäästi koirien liian suurta osuutta hoitokohteessa. Kyllä oli ihanaa päästä kotiin taas ja omaan saunaan!

Täytyy myöntää, että koirakokemus kyllä kasvatti ja karaisi minua kissana kovasti. Tiedänpähän nyt mitä nekin otukset ovat ja osaan sähistä oikealla sävyllä [niin kuin ne nyt kumminkaan mitään ymmärtäisi].

Kaikist ihaninta on kyllä olla kissa, nau!

perjantaina, elokuuta 20, 2004

Ena lepto, ti simeni afto, den katalaveno

Mikähän Ouzolla puudutettu Zorbas siellä Ateena 2004 stadionilla on ohjaimissa, kun kunnolliset lähikuvakulmat ovat ihan hukassa! Vaikka olisi seinänkokoinen taulutelevisio, ei näy muuta kuin etäisiä, kärpäsenkakan kokoisia hahmoja pinkomassa rataa. Ei ehditä näyttää herkullisia lähtötelinekuvia kilpailijoista, kun pitää zoomailla pitkään ja hartaasti karsinassaan nököttävää lähdetysmiestä pyssyineen. Maaliintulon jälkeen juuri, kun voittaja pyllistää vetämään henkeä linkkuveitsiasentoon, niin eikös joku pönöttävä, mustatakkinen toimitsija änkeä siihen väliin täyttäen koko kuvaruudun. Kärsimystä. Eikä sitä yhtään lievitä nämä Suomen selostustoimiston sammakkomiehet.

Olen pettynyt, varo vaan!

No nysse!

Ateenan yleisurheilu polkaistaan vihdoin kunnolla käyntiin! Johan tässä onkin kärvistelty kaikenmaailman täytelajien parissa viikon päivät. Uimareistakin kun näkyy niin vähän aikaa se liian vähän. Tänään huomasin, että ne kirotut pitkät [lannemalliset – hyvä kun ei vako vilahda, kun kömpivät altaasta ylös] trikoot ovat mukavan virtaviivaiset vain selkäuinnissa veden alta kuvattuna, kun jalat sätkivät merenneidon lailla vauhtia ja reisien kaari piirtyy sivukuvassa kauniisti... ei hassumpaa.

Illalla asettaudun sohvalle mukavasti pieluksieni varaan sakubrandy kourassa tähystelemään appetizerina klo 21.20 M 400 m, alkuerät. Lauantaina kello soimaan, että herään varmasti katsomaan klo 10.35 M 100 m, 1. alkuerät. Illalla alkuerä - välierämeno jatkuu. Sunnuntai on yhtä juhlaa, kun tulee kolmiloikan ja satasen finaalit, autstöks!!!

Kuten jo aikaisemminkin olen blogannut, niin minusta parasta katsottavaa urheilijassa [ja miehessä yleensä] on beba ja reidet. Näissä lähtötelinelajeissa sitä anatomiaa pääsee kuolaamaan oikein hartaudella. Parhaat hetket ovat, kun atleetit jännittyvät telineisiin, ampaisevat matkaan ja löysäävät maalissa. Maratoonarit ja muut kukkakeppilajien edustajat menkööt menojaan, ainailona pysyttelee tiukasti stadionilla pikamatkojen, aitojen ja hiekkakasaan hyppelyn äärellä.

Kuinka tulikin kesken kaiken tankat mieleen, pieni keskikehonkevennys tähän väliin - On behalf of Sivusta [tankerotankan luonteeseen kuulumaton loppusoinnuke oli ihan vahinko]:
Jäntevä kankku
urheilijan lopputyö
tiukkaa lihasta
paljastaa verhoten ne
veemäiset harjoitukset.


Rentouttavinta koko kisakarkelossa tähän asti on ollut se, ettei hetkeäkään tarvitse jännittää suomalaisten menestyksen pelossa. Rento meininki!

Dagen efter – häivähdys eilistä ihollasi, tuoksu joka huumaa
Akkainlehtien välissä jaetaan usein kaikenlaisia näytteitä ryppyrasvoista, hiustenhoitoaineista, tuoksuista ja huulipunista. Selaillessani tuoreinta Trendiä olin jo aikeissa raapaista tuoksunäytteen auki ja sipaista korvan taakse, kunnes huomioni kiinnittyi mallidonnan sotkuiseen meikkiin, tuhruiseen asuun ja otsakkeeseen "Tuoksu, joka kertoo sinusta?". Onkohan tämä nyt syksyn vetävin trendi? Kun tiirailin tarkemmin ilmoituksen tekstiä, huomasin, että kyseessä onkin RAY:n nuorten naisten alkoholinkäyttöä koskeva yhteiskunnallinen valistusmainos!

En sitten uskaltanutkaan avata näytettä. Luonnollisuus tässäkin asiassa on minusta parasta. Kippis! Röyh.

torstaina, elokuuta 19, 2004

Holistis-blogistinen kannanotto

Kuten toveri Kysyn vaan entryssään toteaa, Blogistanissa on taas täysi rällä päällä. Kesän aikana top sataseenkin on hivuttautunut muutama uusi, virkistävä ilmiö. Kantakaartia on kai hieman ravisteltu ja nyt näyttääkin päivitystahti olevan monissa blogeissa tiuhaa ja kilpailu sijoituksista kiihkeää. Itse keulaikonikin päivittää nykyisin öisin - varo vaan KV, ne tottuu siihen tosi nopeesti.

Olen aistivinani myös pientä suvaitsemattomuuden tuulahdusta siellä täällä tannerta: yksi ei diggaa humoristeja, toinen ei siedä filmihulluja. Varmaan täältä löytyy niitäkin, jotka eivät jaksa pätkääkään nörttikoodia, urheiluhehkutusta, erektuserektioita, musafriikkejä tai sinkkuangstia. Humanistipellet, päiväkirjailijat, teekkarit ja imuttavat äidit saattavat ottaa kupoliin as well. Hei kamoon, annetaan kaikkien blogikukkien kakkia näköisensä jätökset sfääriimme ja lukijoiden [toisinaan myös jopa tilaajien] päättää, mitä Hauska-pussiinsa keräävät. Jokaiselle meistä on tilaa ja ehkäpä tilauskin. Jo yksikin lukija [vaikka se olisit sinä itse], on riittävä syy jatkaa valitsemaansa linjaa ja kirjoittaa, jos se tuntuu itsestä tärkeältä. Ja kun lähes 700 pamausyksilöstä melkein 300 haluaa lukea huumoria, niin fine - ei se ole meiltä keneltäkään muulta pois.

Toinen erilaisuuden tarpeellisuutta koskeva näkökulma, jonka haluan pamauttaa nassuillenne suvaitsevaisuuden lisäksi, on oppiminen, ymmärrys ja oman elinpiirin laajentaminen. On erittäin terveellistä ja kasvattavaa lukea välillä sellaisiakin kirjoituksia, joihin ei täysin pysty samastumaan tai jotka käsittelevät itselle vieraampia aiheita. Se ei ole haitaksi millekään koulukunnalle. Aina voi turkkiin tarttua jotain, mikä tekee omasta elämästä jossain kohtaa [ehkä pitkänkin ajan kuluttua] pykälän verran rikkaampaa [kuv.ilm.] tai mistä käynnistyy kiinnostavaa keskustelua. Rohkeasti vaan laput ja suomut pois silmiltä, mars!

Armon tilaajille vielä kysymys, että miksi pitää tilata yli 400 blogia? On tainnut Pinseri tehdä sen liian helpoksi [valitse kaikki]. Eikös se ole melkein sama kuin jos seuraa Pinserin peruslistaa [Päivitetty silloin ja tällöin] tai haahuilee top listaa edes takaisin? Suosittelenkin nyt jokaista massablogikuluttajaa rohkeasti karsimaan tilauksensa alle 400 blogin – näin jokainen meistä saisi lisää ”kelvollisia” tilaajia ja vain ei-aktiiviset vaipuisi haluamakseen ajaksi vaineeseen sinne sulkeisiin. Toimikaa ja ryhtykää kunnianarvoisiksi tilaajiksi!

Mikäli edellä kirjoitettu antaa aihetta kommentointiin, niin tehkää se omassa blogissanne [blogittomat meilillä]. Se on minusta paras tapa edistää diskurssia yhteisössämme. Omaan blogiin kirjoitettu viittaus tai kommentti toisen blogin herättämiin aatoksiin osuu parhaiten myös muiden lukijoiden silmiin ja lisää blogien välistä liikehdintää, tuo uusia lukijoita ja synnyttää laajempaa keskustelua kuin bestisblogien keskinäinen kuhertelu kommenttiosastolla. Toki sekin on ihan tarpeellinen kanava kommunikoida enkä sitä millään lailla tuomitse, harrastanhan sitä itsekin. Tähän blogiin vaan ei kommenttiosastoa tule.

Loppukevennys: Viikon uusi tilaus - TURISTI. Tiukkaa tavaraa nöyristelemättä. Kolahtaa. Ja singahtaa top listan etusivulle ohittaen Varo vaanin tuossa tuokiossa.

keskiviikkona, elokuuta 18, 2004

Latilitilalla, tuli hännän alla

Ennakkosuunnitelmani ajaa Puolasta seuraavaksi yöksi kiinnostavaan kohteeseen Latviassa osoittautui liian pitkäksi päivämatkaksi. Syynä virhe-arvioon olivat Puolan työläät tiet, joiden kyntämiseen meni pidempi aika kuin luulin, sekä koko päivän mäiskinyt rankkasade. Vaikka tie parani heti, kun pääsimme varsinaiselle Via Balticalle, olimme silti vasta suurin piirtein puolivälissä Liettuaa, kun alkoi uni tulla silmään. En ollut suuremmin tutkaillut Liettuan majoitusantia etukäteen, koska tarkoituksemme ei ollut ollenkaan siellä yöpyä. Mukana oli kuitenkin Autoliiton Via Baltica opas, jota illan hämärtyessä ryhdyin selailemaan.

Kedainiai niminen taajama näytti olevan sopivasti kohdalla ja siitä oli raapustettu oppaaseen rohkaiseva lausahdus: ”Kedainiai voi ylpeillä Liettuan parhaiten säilyneellä pikkukaupunkikeskustalla (muistomerkkisuojattu). Tätä dominoi mahtava Reformoitu kirkko, jota pidetään vaikuttavimpana kalvinistien pyhättönä, mitä milloinkaan on rakennettu (neuvostoaikana se toimi palloiluhallina).” Maininta oli myös retkeilymajatasoisesta majoitusmahdollisuudesta, jota lähdimme etsimään.

Majatalo löytyikin erään neuvostoliittokuosisen harakanpesäkerrostalon alakerroksesta. Resurssi lähti jututtamaan emäntää. Minä jäin vahtimaan menopeliä kerjäävien pikkupoikien keskelle, jotka valmistautuivat jo irrottamaan lasinpyyhkijöitä ja pölykapseleita. Huone oli näkemän perustella sen verran omaperäinen ja neuvosto-retrohenkinen [mahorkan ominaistuoksu olisi sisältynyt kiskuritasoiseen hintaan], että ei uni olisi varmasti tullut silmään. Lisäksi auto olisi pitänyt viedä kaupungin toiselle laidalle ”vartioituun” parkkiin ja sieltä suhata yöpymisnyssyköidensä kanssa taksilla leposijaan.

Kommenttini näihin havaintoihin ja taustatietoihin perustuen oli selkeä eikä jättänyt sijaa minkäänlaiselle vasta-argumentoinnille: Vaikka tämä olisi ainoa yösija koko Liettuassa, me emme tänne jää! Kalvinismin hengessä – paikkakunnalla vallitsi täydellinen turmelus. Palloilemme ilomielin eteenpäin palloiluhallista huolimatta.

Ilta pimeni ja hämmennys autokunnassamme lisääntyi. Miksi ihmeessä tämä kansakunta ei kykene perustamaan pääväylänsä varteen siistejä motelleja, joissa olisi [edes näennäisesti] lukittava karsina autoille? Putiikki pystyyn, kyltti tienposkeen, niin johan rupee litiä puskemaan ovista ja ikkunoista. Siinäpä olisi oiva elinkeinovaihtoehto maaseudun tomaatinviljelijöille ja kantturoiden lypsäjille. Ei EU:ssa kauaa katsella tuollaista harrastelunyhräystä maatalouden parissa kuitenkaan. Surullisinta oli havaita, että 6 vuodessa ei mikään ole oikeastaan muuttunut. Ainoastaan tie on parantunut. Via Baltica on nykyisin todella varteenotettava vaihtoehto, jos on matkalla Keski-Eurooppaan. Baltit ajaa sujauttaa päivässä läpi. Tällä menolla ei niistä muuta tulekaan kuin läpiajomaita.

Löytyi vihdoin Panevezysin [lue: pane vätys] läheltä pellolta motellimerkki. Asumus [7 huonetta] sijaitsi kahden hangaarihallin välissä, joista toiseen pakattiin yöpyjien autot. Yksinkertaista. Ei se mikään loistomesta ollut, mutta ihan kelvollinen ja toimiva. Narisevat pedit ja musta vessanpytty. Ironista kyllä – kallein yösija koko reissulla!

Se Baltian eksotiikasta. Seuraavan yön nukuimme jo kotona. Ihan mielellämme.


tiistaina, elokuuta 17, 2004

Ennakoimattoman ajon kurssi polakka puskurissa

Puola, tuo EU:n uutukainen jäsenvaltio, tarjoaa loistavat olosuhteet ajoharjoittelulle. Etenkin lippalakkiautoilijoille ajo Puolassa suo erinomaista ohituskokemusta sekä lisää reippautta ja aktiivisuutta liikennekäyttäytymisessä. Liikennekuri maassa on lähes olematon ja ajokulttuuri täysin holtiton – liikenneturvallisuus on tuntematon käsite, vaikka siitä niistäisi kaikki vokaalit pois ja lisäisi zetoja. Tiet vastaavasti ovat meikäläisittäin tarkasteltuna ajokelvottoman rajoilla, mutta sehän vaan lisää yhdistelmän jännittävyyttä ja pitää virkeänä pimeällä ja sateessa.

Paras suunta lähestyä Puolan ajoharjoittelualuetta on pärähtää Saksan kautta jonnekin maan pohjoisosan punaisella merkitylle muka-keskisuurelle väylälle. Ennen rajanylitystä on syytä tarkistaa renkaiden ilmat saksalaisilla täsmävehkeillä, [vastaavia ei näe ennen Suomea] ja lisätä reilusti pompotteluvaraa. Näin matkanteko tuntuu hieman kimmoisammalta. Tarkista myös, että kärrysi jarruvalot palavat kirkkaina.

Paina heti rajalla mieleesi, että tie on oletusarvoisesti kuoppainen, on varoituksia sitten tai ei. Kuopatonta tietä on havaittavissa vain Mc Donaldsin parkkipaikalla. Kuoppiin tulee suhtautua ajonautinnon innoittajina, eikä iskareita ole syytä säästellä. Välillä perinteiset kuopat muuttuvat yllättäen lomittain asetelluiksi parin neliön kokoisiksi betonilaatoiksi, joiden saumoja ei suuremmin ole välitetty tilkitä. Kuoppien lisäksi tiet ovat kapeita, piennarta ei ihmissilmin vauhdissa näe ja usein tietä reunustaa suuret puut kummallakin puolella. Se taas lisää entisestään ohitustilanteiden mielenkiintoa.

Tarkkaile tovi paikallisten ajotapaa ja toista sen jälkeen perässä. Jokainen koppimopomallinen pikkuruinen Polonese/Fiat 126B pitää ohittaa heti, kun sellaisen kantaan joutuu. Jos jäät käkkimään siihen petroolintuoksuun pidemmäksi ajaksi, joudut auttamatta pussiin, koska perässä tulevat ohittavat sinut ja sen koppiaisen jatkuvana virtana. Nopeusrajoituksista ei kannata huolehtia kuin taajamissa. Muualla niitä ei kukaan kontrolloi. Vastaantulijat vilkuttavat aina valoilla, kun edessä on tiedossa sheriffi tai ratsia. Seuraa paikallisten käyttäytymistä; he eivät koskaan hidasta vauhtiaan turhan tähden. Tehdessään niin, on varmasti ratsia tiedossa lähitienoilla. Älä aliarvioi mahdottomankaan tuntuisen paikan soveltuvuutta ohitukseen. Hetken päästä joku hurjapäinen polakka kuitenkin suihkaisee ohitsesi juuri, kun sitä vähiten osaat odottaa.

Unohda ennakoiva halusi moottorijarrutukseen. Puolassa pitää kiihdyttää ripeästi ja jarruttaa näkyvästi, jotta perässä tulijat tietävät, että vauhtisi hiipuu. Ajotapa kuluttaa hyvästi polttoainetta, mutta poistaa myös tehokkaasti karstat moottorista. Hermoja säästyy, jos autossasi on automaattivaihteisto.

Jo muutaman päivän kokemus autoilusta Puolassa saa ihmeitä aikaan! Huomaat kaasujalan muuttuneen painavammaksi, pumppaavan ajorytmin tuntuvan luontevalta, ohitustilanteet selvität leikiten [aina voi painaa lisää kaasua, jos menee tiukille] ja ajotapasi on saanut runsaasti lisää aggressiivisuutta ja apinan raivoa. Lieveilmiönä voi esiintyä tärinän aiheuttamaa tenniskyynärpäätä tai nivelrikkoa ranteissa.

Lisäksi konkretisoituu omakohtaisesti se tosiasia, että Puola on iso maa. Sen poikki taivaltaminen Via Balticalle Liettuan rajalle ”oikaisten” pohjoisen kylien ja pikkutaajamien kautta vie kevyesti pari päivää. Kiinnostava ja pittoreski etappi [ja sovelias yöpymiskohde] suurin piirtein puolivälissä maata tuolla reitillä on Torun; sievä historiallinen kaupunki Vistula-joen rannalla, tyyliltään vähän kuin taskukokoinen Praha ennen turistiryntäystä. Vanhan kaupungin viehättävässä pikkuhotellissa Petit Fleurissa nukkuu yönsä lokoisasti ja runsas aamiainen tarjoillaan pöytiin. Visuaalisen stimulanssin lisäksi kaupungissa voi nauttia myös erinomaisen hyvästä pizzasta, jonka mausteeksi tuodaan pöytään pyytämättä nekallinen [hyvää] ketsuppia ja majoneesia[!]. Nam.

Puolassa on kaikesta huolimatta yritystä eikä siellä tarvitse pelätä, kunhan on normaalin varovainen matkaaja. Puolasta jäi sympaattinen kuva. Jo vuonna 1998, kun ensimmäisen kerran temmelsin kuoppateillä.

Ja matka jatkuu...

maanantaina, elokuuta 16, 2004

Parisuhdeautoilua aavan meren tuolla puolen

I am back, varo vaan!

Lomanen on onnellisesti vietelty mitä erinomaisimmissa sää ja mää olosuhteissa. Suomen vedenpaisumuksen aikaan paistoi Tanskassa aurinko herkeämättä ja sai mokoman mitättömän pläntin tuntumaan suorastaan viihtyisältä lomakohteelta. De ä däilig. Kielimoduli tosin uupui tuossa tuokiossa moista sotkusolkotusta kuunnellessa ja jatkoimmekin rivakasti matkaa kohti sitä ainoaa valtakuntaa reitillämme, jossa käy tämä niin kätevä ja tutuksi tullut yhteisvaluutta euro.

Sakupetterien Lidlissä hintavertailu oli helppoa ja ne samat suosikkituotteet vielä pykälän verran halvempia kuin Suomessa. Lisäksi kaupassa oli niukka, mutta osuvilla valinnoilla täytetty viina/viinihylly, jonka hintahanuri loihti välittömästi säkkijärven polkan soimaan molemmissa aivosolukajareissa. Kun sitten koluttiin vielä Aldi, Penny ja osa Realia, niin tuliaisnäytteet niin omaan käyttöön kuin lahjaksikin oli hankittu.

Pari viikkoa autoilua kahdestaan paljastaa kumppanista ihmeitä. Tiivistahtinen matkanteko suorastaan ruoppaa toisesta ihmisestä esiin peittelemättömän minän ja luonteen.

Olen entisessä elämässäni harrastanut paljonkin parisuhdeautomatkailua Euroopassa. Suurien seikkailujen ja ihanien muistojen ohella mieleeni ovat syöpyneet ne lukuisat [syystä tai toisesta syntyneet] jähmeän mököttävät ajorupeamat, jolloin sanaakaan ei vaihdeta, kiristellään vaan hampaita ja toistensa pinnaa, korkeintaan nokitaan ja yrmistellään. Yhäti ohjaamossa ryytyvä tunnelma, poikkipuoliset, väsyneinä singotut, huolimattomat sanat, jotka sulkevat keskinäisen hehkun, toverillisenkin lämmön totaalisesti ulkopuolelle.

Resurssin kanssa tämä kesän autoiluretki oli ensimmäinen pidempi yhteinen. Kun väsyneenä kusihädässä, tupakantuskassa ja nälkäisenä hämärällä sivutiellä bensamittarin palaessa punaisella yritän lukea karttaa väärinpäin ja arvioida etäisyyksiä "sentti ylöspäin, sitten pari peukunmittaa vasemmalle" -menetelmällä [kartan mittakaavasta riippumatta], seuraa kokonaisolosuhteen yhteisvaikutuksesta ennemmin tai myöhemmin Hepuli. Siinä saa Resurssipolo kyytiä, sanoja ei säästellä, ajotaitonsakin ansaitsee teräväsävyiset nuhteet. Kun häpeänpuna sättimisestä alkaa kohota jo omillekin poskille, mitä tekee tuo [lähes syyttä] ryöpytyksen kohteena ollut olento? Taikoo ajatuksen voimalla tyhjästä, loputtoman tuntuisesta peltomaisemasta esiin bensa-aseman kera Mc Donaldsin, pysäyttää täysin rauhallisesti kärryn, sytyttää savukkeeni, lyö lantin vessarahaa kouraan, kirmaisee tilaamaan ruokaa ja ryhtyy itse selvittämään sijaintiamme ja sitä, mihin asti vielä päivän aikana ehkäpä ehtisimme. Koko aikana hän ei korota ääntään eikä lähde rähinääni mukaan eikä liioin vaivu mökötykseen. Kommentoi vaan maltillisesti pyrkien keksimään konkreettisia keinoja tilanteen [lue:oloni] helpottamiseksi.

Olenko vielä tällä planeetalla, tässä autossa, tällä tiellä, jankuttaa sydämeni takamaille integroidut Muisti ja Kokemus -mokkulat? Miksi tästä ei syntynytkään vuosisadan mökötysfarssia ja ilmatilaa huimana halkovaa riitasointua, tivaa Aivojeni Kaakkoislohko? Olipas tyhmää menettää hermoa, raportoi aina niin ajatteleva Omatunto-osasto. Lepo vaan, tyynnyttelee pissapaussin ja ruokailun jälkeen hiljakseen elpyvä toveri Järki.

Löydettyämme vihdoin uupuneina ja hikisinä hotelliin, hän suo minulle etuoikeuden hemmotella itseäni vaahtokylvyssä ja lotrata rauhassa kylpyhuoneessa, vaikka peräsuoli puikeana odotteleekin itse pääsyä töräyttämään posliinialttarille [=pönttö mallia preparoi tuotos, ennen kuin vedät]. Tarjoilee vielä yömyssyäkin, antaa hyvänyönsuukon ja halin, vaikka ei rämettynyt partnerinsa jaksa edes ajatella muuta elämöintiä kuin nukahtamista.

Ja mitäkö minä sitten tein [tiuskituiskun lisäksi] yhteisen hyvän eteen? No, suunnittelin reitin, vaihdoin eksoottiset valuutat, varasin hotellit, tutkin kiinnostavat kohteet etukäteen, ajoin yli puolet matkasta, pääsääntöisesti kestin hermostumatta pitkiäkin päiväistuntoja [etenkin, jos itse ajoin] ja aikaa vieviä Resurssisäätöjä [kassien penkomista, kadonneiden esineiden etsimistä, pakkaamista ja purkamista, tarkistamista ja järjestelyä], luin tarmolla karttaa peukalolla, ihastelin haikaranpesiä ja kuulemma olin enimmäkseen rentoa matkaseuraa. Älkää kysykö häneltä tarkennusta nyt.

Reissusta jäi hyvä mieli. Hyvä mies.

Kyl on kiva olla kotona taas. Ja Blogistanissa.

perjantaina, elokuuta 13, 2004

Kuuleeko Blogistan...

Heiday, heiday, valtava pohjaimu vetää Varo vaanin ponttoonikellukealusta kohti Blogistanin elvyttävää ilmaisukehää. Sijaintimme nyt on liikaa pohjoista olutta ja aivan liian niukasti eteläistä viinimarjapensasta. Tuulee navakasti navan alle ja sataa tennispallon kokoisia rakeita. Perseidit pyllistävät sinkoillen kohti aluksemme makuuhuoneen ikkunaa väittäen meitä sokeiksi jäykkäniskoiksi. Pah, mitäs ne nyt tähdenlennot meistä voisi tietää, toivominen vaan ottaa jo voimille.

Ready for landing... three nights and counting... Ryhtykää tilanteen vaatimiin varotoimenpiteisiin.

P.S: Perjantai 13. päivä. Varo vaan!