torstaina, syyskuuta 30, 2004

Lomanjälkeinen raippaisu Blogistanin arkeen

Vaikka päivittäinen hekotuslukukokemus Kysyn vaanin deletoiduttua on nykyisin niukempi, on sentään muutamia ilon, huumorin tai muun koukun puremia otuksia Blogistanin horisontaalisvertikaalisessa konteksissa nähty.

Lusikka vs. bebabeba
Mean ”kuka kussakin sängynpuoliskossa koisaa” –avaus on kirvoittanut ihailtavan paljon omiin blogeihin kirjattuja näkemyksiä nukkuma-asennuksista Blogistanin täysikuun alla. Kannan korteni untuvapeitekekoon – varo vaan. Meillä yleensä lusikoidaan läheisesti ensin hetki, mutta kiepsahdetaan sen päälle pian peppu vasten peppua –asentoon yhteisen tuplaleveän untuvapeiton suojissa [kissalakanalla], missä Misse vielä lymyää jossain poimussa. Peput yhteen, polvet koukkuun, jalkapohjat vastakkain. Läheisyyttä ja silti omaa,tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän raikasta ilmaa hengitettävänä, ahh. Hän ken könyää jatkuvalla suhinasoitolla kusella keskellä yötä [minä, heippa vaan kaikille], nukkuu aina logistisesti lähinnä vessan ovea olevalla puolella. Myös matkoilla ja vieraissa sängyissä.

Miksikö?
Isosisko ihmettelee miksi luen hänen blogiaan? Minä tirkistelen sitä sen takia, kun se poikkeaa virkistävästi valtamärinävirrasta ja esittää rohkeasti kirjoittajan omia näkökulmia maailman menosta. Ihan samasta syystä silmäilen myös Plökiä, Siiveniskuja ja Käymälää. Joskus vielä luen ne kaikki alusta saakka.

Status BUNT?
Askarruttaapa hippasen, miten siunauksiemme huomassa pesivällä love bird –osastolla menee? Jeppe vetää tuskaan saakka halpaa bissee jossain sakulandiassa [ei mikään paskempi idea sinänsä] ja armaansa kärvistelee ikävissään Uleåborgissa. Koskahan mahtaa tapahtua maamme sisäistä muuttoliikettä ja mihin suuntaan? Hmm... kaukorakkauksien asiantuntija on käytössänne, varo vaan! Viritän lepotuolin ihan tuossa tuokiossa konsultointiasentoon, jos tarvis.

Kunkkucorner: Mitvittenin puuteroiduille ikiprinsessan harteille saattaa olla vaivihkaa valahtamassa kappale kunkun viittaa [sovitettu on jo]. Hyvinhän tuo veetutin sopii sinne keulille kisailemaan Pinserin kanssa, kun sattumoisin tuli sitä tilaakin. Ettei vaan KV olisi kavahtanut vaaleja ja vaaliblogeja. Ne ovat niin suosittuja ja vähähuumorisia. Tai jos vaikka uhkaava kuukkeligaala toi alijulkisuuspaineita – kun on jo voittanut kaiken. Ei voi tietää.

Viikon uusi tilauslöydös: Kotipoika avautuu. Kurkatkaa edes - täs on tatsia. Cover me – I am going in.

keskiviikkona, syyskuuta 29, 2004

Rakkaa rakkaallein

Tämänkertainen Lapin retki oli sateisin kaikista kokemistani. Satoi joka päivä. Positiivisesti katsottuna minään päivänä ei kuitenkaan satanut koko päivää. Ei se sade tee metsässä käppäilyä mahdottomaksi, kunhan on kunnon varusteet - hieman enemmän tyypillistä työmatkataistoa muistuttavaksi vaan. Ryytyy nopeammin ja keksii hyviä tekosyitä palata aikaisemmin tupaan takkatulen, saunan, brandyn ja kuivauskaapin lämpöön. Retki teki silti tehtävänsä niin tuuletus- kuin parisuhdemielessäkin.

Rakka, tuo louhikkoinen, karun kaunis ja haastava tunturinpinnoite on syystäkin kantasanana rakkausaiheisille kielemme ilmennoille.

Rakkaus: Rakanpoljennan tunneperäinen tahtotila, jonka vallassa ollessa pienet kolhut, muljahdukset ja kivenmurikalta pluiskahdukset eivät tunnu.

Rakastua: Ottaa horjuvia ensiaskeleitaan tuntemattoman rakkakasan päällä. Kaikki on jännittävää ja uutta. Uteliaana kurkkii eteenpäin ja etsii sopivia kulkuväyliä.

Rakas: Särmikäs esiintymä, joka kulmikkuudestaan huolimatta [ja hankauksensa ansiosta] tuntuu hyvältä ja autenttiselta jalan[kin] alla.

Rakastaa: Tarpoa tosimielellä rakassa. Välillä tie on vaikea ja kiikkerä, askel saattaa horjahtaa ja polvi nuljahtaa. Kulkemiseen liittyy paljon vaaratekijöitä ja epävarmuutta, askeleitaan on syytä tarkkailla ja valita kevyt, tunnusteleva varvastus pontevan kanta-astunnan sijaan. Onnistuessaan rakka-astunnassa kokee palkitsevan ja tyynnyttävän onnen tunteen. Rakkakasan huipulta on myös hyvät näköalat ja sinne voi jäädä ihailemaan maisemia pitkäksikin aikaa. Ajoittain joutuu kuitenkin taas tasapainoilemaan lohkareiden päällä.

Rakkaani: Oma valloitettu rakkailmentymäni. Tuttu ja askelten alla jo hieman hioutunut. Silti eri suunnista lähestyttäessä uusi ja yllättävä. Se, jossa tosimielellä tarpoo.

tiistaina, syyskuuta 28, 2004

Johdantojohdatus terveeseen hulluuteen

Innostukseni syksyiseen Lappiin syntyi muutama vuosi sitten yht’äkkisen totaalinaksahduksen seurauksena. Erään tylsän ja puuduttavan palaverin aikana aatokseni harhailivat lähestyvässä lomaviikossani ja mietin, mikä ihme tässä työputken uuvuttavassa tylsistymäfiiliksessä voisi antaa parhaiten potkua. Kun ei mikään tunnu enää miltään, tarttis kekata jotain uutta? Naks – lähden Lappiin. Siihen asti Jyväskylä taisi olla ollut pohjoisin paikkakunta, missä olin käynyt. Tunsin tulleeni vihdoin siihen ikään, että kärsivällisyyteni sallii muutakin kuin menomonolomia, halusin kokea jotain päätä virkistävää ja selvittävää, jotain seesteistä ja rauhallista, mistä saisin voimaa. Surffasin niiltä sijoiltani Villin Pohjolan sivuille ja varasin mökin. Samaan syssyyn kävin ostamassa vaelluskengät ja muut urbaanille [liikuntaa vieroksuvalle] luonteelleni eksoottiset oheisrensselit.

Elin tuolloin sinkkuvaihetta ja pikaisen selvittelyn jälkeen havainnoin, että sopivaa retkiseuraa ei lähipiiristä löytynyt. Laitoin ilmoituksen nettiin, jossa etsin suunnistustaitoista, kokenutta, [miespuolista tietty - olisihan sille toki muutakin käyttöä kuin metsässä rämpiminen, mökissäkin ihan kätevä tarvekalu semmonen] hyväkuntoista vaeltajaa, jolle sopisi lähteä seurakseni ilmoittamanani ajankohtana.

Vastauksia tuli parisenkymmentä, joista ankaran seulonnan tuloksena erottui 3 potentiaalista jänkhäjoonaskandidaattia. Tapasin heidät kaikki kahvikupposen äärellä. Vain yksi heistä vaikutti sen verran täyspäiseltä ja mutkattomalta tyypiltä, että uskoin tohtivani linnoittautua kerallaan syrjäiseen mökkiin viikoksi [vaikka vasta retkellä paljastui, että hänellä on myös erinomaisen hyvin muodostunut pyöräilijän peppu ja muukin kalustus ihan toimivaa laatua]. Ensitapaamisen päätteeksi kadunkulmassa sovimme, että lähdemme yhdessä matkaan. Lähes lähtöhetkille saakka alitajuisesti epäilin, että homma viime hetkillä menee jostain syystä puihin, mutta ei. Eräänä syyskuisena perjantaina kävin koukkaamassa hemmon kyytiin ja lähdimme köröttelemän kohti pohjoista. 12 tuntia Suomea pimenevässä yössä – kyllä siinä ajassa jo ehtii tutustua ihan hyvin.

Viikko oli hämmästyttävän onnistunut. Joka aamu vedimme masun täyteen puuroa, pakkasimme reppuun eväät ja lähdimme päiväksi metsään. Kaveri oli hyvä suunnistaja ja tottunut vaeltaja. Hän kirmaili gasellinaskelin tietöntä tannerta eespäin kompassi ja kartta kourassa. Minun [helppo] tehtäväni oli vain seurata häntä, tarkkailla, missä piponsa milloinkin viipottaa, nuuhkia raikasta metsää ja nauttia maisemista kuin myös jaksamiseni äärirajoilla ponnistelusta vaikeammilla osuuksilla [tunturien valloitukset ja suojuoksut]. Ah, mikä vapauden tunne! Antaa ajatusten vaellella omia aikojaan, tuntea jokaisella askeleella etelän [niin kaukaisiksi haalistuneiden] murheiden karisevan varvikkoon, bongailla kuukkeleita ja äimistellä poroja, lepuuttaa silmiään uskomattoman kauniissa, värikylläisessä maisemassa, jonka kaltaista en ollut koskaan nähnyt.

Iltaisin oli ihanan raukea, terveen väsynyt olo. Laitoimme yhdessä helppoja ruokia, lipitimme viiniä, saunoimme ja syvennyimme kumpikin lukemaan omia kirjojamme. Ei mitään turhaa hälinää tai väkinäistä keskustelua – ihmeen sopuisaa ja luontevaa oleskelua vaan. Aika tuntui kerrankin olevan läsnä, se ei enää vilissyt vauhdilla ohi. Siitä ehti nauttia.

Jälkeenpäin on vaikea selittää, mikä sai uskomaan lyhyen tapaamisemme hetkellä siihen, että tämän tyypin kanssa tulisin melkoisella varmuudella hyvin toimeen sen viikon. Osittain se lienee hyvää tuuria ja osittain kai ihmistuntemusta ja etenkin oman itsensä tuntemista. Matkan jälkeen meilailimme jonkin aikaa, mutta pian yhteydenpito hiipui. Sen koommin en ole kaveria tavannut.

Muistelen häntä silti lämpimästi vieläkin. Johdattihan hän minut täysin uuteen maailmaan, johon jäin välittömästi koukkuun. Tästä miellyttävästä ensikohtaamisesta Lapin kanssa syntyi tärkeä vuotuinen merkintä lomakalenteriini, niin tänäkin vuonna...

maanantaina, syyskuuta 27, 2004

Helmet sijoilleen

Mitä vittua, heti kun hetkeksi selkänsä kääntää, niin johan alkaa Blogistanin keuloilla tärittää. Toveri Kysyn vaan näyttäisi lyöneen huumorihanskansa tiskiin, pläts. Varo, kysyn vaan; kysyn - varo vaan.

Minustakin se on surullista. Vaikka olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, että miksi ihmeessä tuo anonyymi verbaalihörhö tuhlaa periksiantamattomalla tunnollisuudella ja tarmolla ilmiselvää ilmaisunlahjaansa meille ilmaisjulkaisun poukkoileville, kyltymättömille kertakäyttölukijoille? Olimmeko osaltamme itsekkäillä naurunautinnonvaateillamme ajamassa KV:n hapoille ja huonolle Blogistan-hapelle? Muistan jopa lukeneeni tiukkasävyisiä nuhteita tuotantokatkosta, jos KV joskus lipsahti ja piti välipäivän. Tutkiskelkaamme sitä nyt ikiajat sydämissämme, me kodittomat lukijat, huumorinpuutteessa kituvat ruttunaamat.

Huumoria ei Blogistanissa ole liiaksi, etenkään hersyvää ja taidolla kirjoitettua sellaista. Huumoriksi luen niin vitsinväännön, siihen sekoitetun [itse]ironian, satiirin ja sarkasmin, fiktiivistä hauskaa tarinaa unohtamatta. Huumorin tuottaminen on vaikea ja kuluttava laji. Rohkenen väittää, että paljon haastavampi kuin päivittäisen omakohtaisen ihmissuhdemössön, kulutusjuhlaliirumlaarumin, ahdistuksen, lapsiperhelyriikan tai opiskelija-angstin [rauha silti heidänkin kunnianarvoisille kirjaileville sieluilleen] – pelkän ”päiväkirjan” kirjoittaminen.

Anonyymin huumorin tuottamisen tekee rankaksi uudistumisen pakko ja se anonymiteetin ympärille jokaisen lukijan pääppösessä väkisinkin syntyvä mielikuvamaailma. Joka kerta pitää lunastaa lukijansa uudelleen, olla jotain tuoretta sanottavaa, mielellään maailman tapahtumiin nähden ajankohtaista ja lisäksi sen pitäisi jotenkin kolahtaa edes puoleen lukijakunnasta, jota ei tunne.

Kuinka moni meistä Blogistanin asukeista voi käsi sydämellä tuntea ylpeyttä jokaisesta jutustaan? Jokaisella meistä on hyviä ja huonoja päiviä, kiireitä ja oikeaa elämää. Ei kenenkään meistä voi edellyttää olevan jatkuvasyöttöinen viihdelumitykki muille. Rauha, rauha, lepo ja hiiri olalle vie!

Meille kaikille lienee syntynyt Kysyn vaanista jonkinlainen mielikuva, vaikka emme oikeasti edes tiedä onko hän mies vai nainen. Toivoa sopii, että löydän hänet vielä kirjakaupasta. Tyylinsä uskoisin tunnistavani kyllä. Ja olen erittäin iloinen, että KV veti kaikki juttunsa veks kadotessaan - niistä saa varmaan yhteen parsimalla yhtä sun toista... eihän me marginaalisen markkinan Blogistanin lukijat kuitenkaan mitään oikeasti muisteta;o) Näytä meille!

Ja juu, Lapissa oli ihanaa! Siitä lisää tuonnempana. Varo vaan!

lauantaina, syyskuuta 18, 2004

Pakkaimiin!

Hierontaöljy, staypparit, kylpytakki, kissatohvelit, skumppa cooler, fonduepata, viikunat ja viikunanlehdet, kanafondi, herkkukurkut, kasvonaamio, pelikortit, lukemattomia kirjoja, geelikynä, muistikirja, seksilelut, kahvi, brandy, Fazerin sininen, homejuusto, vaniljasuihkuvaahto, Sinkkarit nauhalla, sadetakki, minihame, jääpalapussit, yrttimauste, tunnelmakynttilät, astianpesuaine, parisuhdepeitto, viinamittari, eukalyptusvihta, närästyslääke, appelsiinimehu, kissanvaljaat, aurinkolasit, angoralämmittimet, kastikekattila, Ice wine, Nyt-liite, Lasol, Visa-kortti, hammaslanka, pinkit korkkarit, mustikkarahka, Burana, retkireppu, kynsiviila, nallekarkit, marjapoimuri, kännykän laturi, hapsukaulaliina, hiertymälaastarit, kamera, kissa, mies, ei tietokonetta, koppa kaljaa, vapaata aikaa.

Unohtuikohan jotain? Ai niin, vaelluskengät.

Lemmenlomalle Lemmenjoen suuntaan. Sateen sattuessa harrastamme sisäliikuntaa. Ilmojen suosiessa vaellamme toisenlaisessa maastossa. Kummassakin tapauksessa tuulettuu jompikumpi pää, ellei molemmat.

Varo vaan palaa tanhuville noin viikon kuluttua, ellei hirvi loikkaa pahasti poikittain konepellille. Siihen saakka lukekaa aiempia [erittäin ajattomia] juttujani, uutuusblogeja ja kosketelkaa [ainakin] verbaalisesti toisianne.

perjantaina, syyskuuta 17, 2004

Tuulahduksia tonniklubilta

Vai on Blogistanin asukasluku ylittänyt jo tuhannen [1000] yksilön rajan! Huikeaa! Tapahtuman kunniaksi voisi joku alkuasukas kertoa hieman järjestäytymisen esihistoriasta. Ketkä olivat ne ensimmäiset vuonna 2002 Pinseriin pölähtäneet kynäilijät ja millaisia volyymeja [lukijat ja blogit] tuolloin kelloteltiin? Samik?

Monenlaista märinää, narinaa ja tarinaa on tälläkin viikolla taas saanut sekalaisin tuntein lueskella. Mitä enemmän blogeja pompsahtaa listalle, sitä enemmän alkaa arvostaa laatua. Laadun merkki ei minulle ole blogi-ikä, maine eikä kunnia, vaan sisältö. Sen kiinnostavuus ja ajankohtaisuus, verbaalinen virkeys sekä tyylillinen omanarvontunto - huumoria ja osuvia linkkejä unohtamatta.

Viikon [tai parin, kolmen] kunniamaininnat by observer@varovaan.blogistan
Huomasin addiktoituneeni peruuttamattomasti Marjutin Matkalla. Aihepiiri kiinnostaa osittain työni takia, mutta huomaan lukevani sitä mielikseni ihan itsekkäistäkin lähtökohdista. Säännöllinen kirjoittaja, jonka jutuista löytyy joka kerta hyviä linkkejä, joiden takaa löytyy enemmän mielenkiintoista lukemista kuin mitä ehtii omaksua, ennen kuin seuraava juttu jo tempaa mukaansa. Laatublogi isolla lällällä.

Toinen erikoismaininnan ansaitseva ”vanha” konkari on ryhdistäytynyt Tiedemies synkeän syntisine Science Noir tarinoineen. Hyvin kirjoitettu fiktio on aina kiinnostavampaa kuin arkipäivä, olkoonkin, että arkipäivä on meille jokaiselle se, mistä taatusti jotain osaamme kirjoittaa. Taidan erota [edes yhdestä neljästä] kirjakerhosta, jos Blogistan tarjoaa näin hulppeaa iltalukemista. Tiedemiehen raahaaminen sänkyyn ei taida olla ihan viisas liike kuitenkaan…

Tähtisumua ja kadotuksen kumua
Harmittavan moni tähdenlennon lailla huipulle hujahtanut blogi uupuu hetken huuman jälkeen, katoaa tai deletoituu ja tavallaan pettää lukijansa. Viimeisin esimerkki tästä on Moroskooppi, joka ilman mitään selityksiä vaan lakkasi päivittämästä, katosi. Joku vastuu se pitäisi lukijoistaan kantaa sentäs, nuh, nuh. Voihan se olla CV:ssä hyväkin pointti, että on esiintynyt Pinserin Top 2-kympissä, mutta en toivoisi tämän päänahansaalistustrendin jatkuvan. Toivottavasti ydinohjuksen lailla etusivulle vuorokaudessa singahtanut uutuus Hämärää länkytystä ei sorru samaan [blogin nimi on kyllä kaikki standardit täyttävä, vai mitäs tästä tuumaat Schizo?}.

Uutuuksia tupsahti nyt sen verran runsaasti, että suurin osa lupaavistakin tapauksista päätyy tarkkailuluokalle. Varo vaan. Vanha tuttu Peggy [ent. kelvoton _alaviivallinen_] reinkarnoi Peggy Geenä [ei sentään Pikku Geenä]. Pam, se olkoon syyskuun uusi tilaus. Edellyttäen, että se sairastaminen loppuu just nyt. Perkeleen periskooppi pääsee seurantaan erilaisuutensa takia – aion silti tarttua [murska-arvostelunsa uhallakin] seuraavaksi Da Vinci koodiin.

Ja valtakunnassa kaikki hyvin.

torstaina, syyskuuta 16, 2004

Dish drying cupboard-dresser [tai jotain?]

Tuotantolinja: Huonoimmat jutut torstaisin
Vastuuton määtoimittaja: Varo vaan


Keskustelin ruotsalaisen kollegani kanssa englanniksi talonrakennuspuuhistaan. Jonkun sortin Älvsbytalo-pakettiratkaisu sinne Tukholman laitamille on ensi keväänä nousemassa. Oli kaverin diskuteeraus-mode vieläkin ihan häiriössä, kun olivat joutuneet vaimonsa kanssa viikossa päättämään, minkälaista kaapinovea, ovennuppia, koristeboordia, puolipaneelia, kaakelinväriä, tapetinkuosia, ovikelloa, ulko-oven lasia, jalkalistaa, vessanpytynkantta, lapsiporttia, pihatonttua yms. huusholliinsa valitsevat, suurempien linjakysymysten ohella. Demokraattiseen ruåtsalaistyyliin olivat järjestäneet emännän kanssa oikein yhteisen workshopin [jaa-a, hmmm] ja ottaneet vapaapäivän, jotta kykenivät käymään mittavan valintatehtävävihkosen läpi tuossa heille aivan liian tiukassa aikataulussa. Kovvoo hommoo.

Suomalaisnationalistispölvästiseen ainailonanainoanoikean saunakulttuurinvaltijan tyyliin kyselin tietysti, tuleeko taloon sauna. Kuulemma juu, tottakai, oikein Tylö kiukaalla ja tietenkin ilman viemäröintiä löylyhuoneen puolella. Tyypillinen skandihöyryhuone, jossa ilmanvaihto on mitä sattuu ja löylyä ei riehaksi saakka voi heitellä. Tyhjää parempi silti, kyl´ se täst´ lähtee.

Lisäksi minua kiinnosti, onko keittiöön ajateltu astiankuivauskaappia. Kysymyksen jämäkkää esittämistä torpedoi pahan kerran se, etten todellakaan saanut tyhjään [ylä]päähäni mitään aatoksentynkää, jotta miten sanotaan astiankuivauskaappi millä tahansa muulla kielellä? Lopulta sain pantomiiminsekaisin lihasrevähdyksin [keskustelu tapahtui ruokapöydässä] huidottua, piirrettyä ja kuvainnollisesti mitenkuten visualisoitua tarkoitukseni. Ei ollut kuullutkaan moisesta hökötyksestä. Astiathan luonnollisesti pestään koneessa [paitsi ne, joita sinne ei syystä tai toisesta voi/halua laittaa - hah catch´ya!].

Ei siitä ole kyllä kuultu missään muuallakaan Suomen rajojen ulkopuolella. Monet ulkosuomalaisystävättäreni kaihoten unelmoivat tuosta järkevästä ja tarkoituksenmukaisesta keksinnöstä [kuka on vastuussa näistä sivuista, miksi ei ak-kaappia ole mainittu?].

Elämä ilman astiankuivauskaappia on kuin maksaisi ostoksia shekillä pankkikortin sijaan. Tullaankohan sieltä ikuna perässä?

keskiviikkona, syyskuuta 15, 2004

Lähiö kylpee valossa, menestyksen palossa

Harvemmin näkee, että klo 02.40 tiistain ja keskiviikon välisenä yönä joka toisessa ikkunassa lähiössämme palaa valot. Taitaa olla muutama vaatimattomampikin penkkiurheilija kammennut itsensä sohvaperunamuussi-asentoon. Ja lisää valaistusta lie luvassa, kun kolmanteen erään herätyksensä asettaneet [mm. Resurssi] tuikkivat näkyville.

Asunnostamme paljastuu paha suunnitteluvirhe – vain työ/bloggaushuoneessa ei ole televisiota. Paha, paha, olkkarin ääninappulaa kun ei uskalla pitää "normaalin" kovalla näin yöllä.

1-1, soronoo, varpaat ristissä ja kaikki tarvittava pystyssä.

Pallon hallussa

Tuntuu kuin nilkassani roikkuisi keilapallo. Se madaltaa askeleeni hitaaksi, apaattiseksi raahustamiseksi päivästä toiseen. Se hiertää minuuteni vereslihalle ja vetää hartiani lyttyyn. Tekee oloni raskaaksi ja kahlitsee mieltäni, tukahduttaa vapauden tunteen. Järsii luovuuttani ja väsyttää satunnaisen innostukseni. Vaatii kiillotusta ja hoitoa, toimivuuden tarkistusta ja uudelleen asettelua parempaan kulmaan.

Taakkatelineellä se ei pysy, vierii kintuille. Sillä on kahlitseva, vaativa ja omaan itseensä keskittyvä luonne. Puhekaveriksi siitä ei ole, turinansa pyörivät päivästä toiseen samoina ympyrää rullaavina, apaattisina raahustusruikutuksina. Se tuntee kärsivänsä vääryyttä roikkuessaan juuri minun nilkassani. Sitä ei saa irti eikä voi viedä säilytykseen. Edes kunnon känni ei saa sitä tuntumaan yhtään grammaa kevyemmältä. Se pyrkii jopa tärvelemään seksihalut tunkemalla väliin. Nakertaa, kuluttaa ja jyrää.

Äiti.

Milloin mun oma elämä alkaa?

tiistaina, syyskuuta 14, 2004

Paskamagnetismi, vol. 1

Mikähän kumma siinä on, että jotkut [itse ihan tavalliset ja mukavat] ihmiset vetävät puoleensa luusereita, hyväksikäyttäjiä, kylähulluja ja muita rähjäreinoja kuin kärpäspaperi? En nyt tarkoita sitä perineistä ”naiset rakastuvat renttuihin” – oireyhtymää, vaan kerrasta toiseen toistuvaa imua joutua aina vääränlaisten ihmisten seuraan.

Niiden, jotka vedättävät ja kusettavat kybällä niin pitkälle kuin piuhaa antaa, valtaavat toisen yksityisen tilan omalla pullistelullaan ja kotiuduttuaan uhkaavaksi muuttuvalla käytöksellään, myrkyttävät kaikkien mielet mustasukkaisuudellaan, käyttäytyvät kuin pikkulapset piilotellen toiselle tärkeitä tavaroita ja luovat ympäröivään ilmapiiriin ahdistavaa, alitajuista pelkoa. Pelossa ei kenenkään pidä vapaaehtoisesti elämän, ei perkele ei!

Onko ankara kyynisyys todellakin ainoa keino selvitä elämästä ilman musertavia pettymyksiä ja ketjuna eteen soljuvia tragedioita? Tuntuuko kyynikon elämä hyvältä, onko se ihanaa? Onko herkkyys, aitous, hersyvyys ja luottavaisuus ominaisuuksia, joilla kerjää verta nenästään? Opettaako Siperia meitä ehkäpä valitsemaan tarkemmin ja oikeammin? Onko aina viisainta varautua pahimpaan ja vilkuilla olkansa yli? Pitääkö ehtiä itse sivaltamaan [kuv.ilm.] ennen kuin toinen sen tekee? Uskaltaako enää antaa itsestään [kuv.ilm.] jos aina pelkää jäävänsä kuitenkin saamapuolelle [kuv.ilm.]?

Voi, kun toivoisin paskamagneetin napojen edes joskus olevan samanmerkkiset. Jokaiselle meistä on tarkoitettu edes pieni siivare onnea. Ikuisille luuserinhyysääjillekin.

maanantaina, syyskuuta 13, 2004

Syö, paskoo, nai ja nukkuu – mikä se on?

Sinkkuaikojeni pöytälaatikosta [aatosteltu 1990-luvulla]
Mitä lisääntymiskyvytön nainen tekee taloudessaan pysyvästi vaikuttavalla miehellä? Tuolla kummallisella tilaa, huomiota ja aikaa vaativalla otuksella, jota ei koskaan kykene täysin ymmärtämään? Tyypillä, jonka kanssa pitää neuvotella menemisistä ja tulemisista, ostoksista ja hankinnoista, tv-ohjelmista, lomanvietosta, yhteisistä harrastuksista, sukulaisvisiiteistä, pukeutumisesta, roskien viennistä ja lakanoiden vaihdosta. Perustella käyttäytymistään tietyissä tilanteissa, puolustella reviiriään ja valintojaan.

Ihan yksinkertaisia päivittäisiä askareitahan ne, itsensä kanssa niistä saattaa jopa päästä järjelliseen yhteisymmärrykseen säällisessä ajassa, mutta otetaanpa siihen toinen mukaan vaikuttamaan omilla mielipiteillään ja -haluillaan, niin johan pomppas.

Mies haluaa helposti ja säännöllisesti kyrvänulottuvillaan lymyilevää suopeaa pimppaa. Fine, ihan helppo juttu, annetaan sitä sopivina, tyydyttävinä annoksina. Sen jälkeen mies menee paskalle. Ok, anti paukkuu vaan. Sitten onkin jo nälkä, hyvä, tehdään sille ruokaa. Ruokailun päälle sitä rupeaa väsyttämään, oukei, ottakoon päikkärit. Mut ans’ olla kun siitä nokkaansa taas nostaa – koko kierto alkaa alusta asti uudelleen. Samanlaisena. Pimppaa, kakalle, ruokaa, nukkumaan... mikä helvetin ondsirkkeli! Tätäkö se on, elämä?

Ei kai tämä vaan tarkoita sitä, että miehen kanssa ei pääse edes [suopeana] ryömimällä Maslowin tarvehierarkiaa ensi porrasta ylemmäs? Vaikka omaehtoisesti haluaisi loikata sen seuraavan miehiä koukuttavan ”maksa-elätä”-askelman yli? Sfääreihin, ajattelun tasolle, missä liikkuu muutakin kuin karvanopat, bensankulutus, rock and roll ja tietsikat? Ha?

Toistan [etenkin Resurssille]: tämä on kirjoitettu yli 10 vuotta sitten. Ei koske meitä. Toivottavasti. Meillähän on ne Pavlovin kissat.

Edit - Resurssi kommentoi:
Ei tuossa perustarveasetelmassa mikään ole muuttunut. Meillä järjestys on vaan toinen.

perjantaina, syyskuuta 10, 2004

Kylä lähtee

Missen paastopäiväkirjasta
Kaipaaville eläimellisille lukijoilleni tiedoksi, että tilapäinen hiljentymiseni ei johtunut nau-retriitistä vaan sairaslomasta. Menipä nääs meikämisulta masu ruikulle. Muonassa ei maistaakseni ollut mitään eksoottista, mutta jostain syystä vaan rupesi ryppynauha ryppyileen. Oikein näin jälkeenpäin nolottaa, kun ihan vahingossa, olosuhteiden pakosta pääsi ruiskahtamaan muutama teelusikallinen liemevää jätöstä henkilökunnan petiin, paraatimatolle ja sohvan käsinojalle. Uuhnau, harmittavaa. Peittelivät mokomat sen siivon seurauksena varmuuden vuoksi koko huushollin sanomalehdillä.

Jouduin parin päivän paastolle – pelkkää keitettyä vettä ja jotain kummaa maidonsekaista muhennosta [kutsuivat sitä riisiNAMIKSI], yäkki, ei putoo. Onneksi tiesin, että maailmassa on parempaakin ruokaa, joten otin tyynesti väsytystaktiikan käyttöön ja vartoilin, milloin rupeaa kuppiin ilmaantumaan kunnon emneitä. Lepäilin paljon, ei ollut oikein leikkihalujakaan, kun sen verran heikotti. Henkilökunta piti kyllä hyvää huolta, helli ja lällytti, soittivat kai jo ihan lekurillekin. Jaksoin kuitenkin olla sen verran leikkisä, etteivät huolestuneet ihan tykkänään [siihen riittää, että kipittää häntä pörheänä niitä vastaan, kun vihdoin suvaitsevat tulla kotiin retkiltään].

Sairiksella oli hyvää aikaa surffailla. Löysinkin kivan Kanadalaisen kissakaverin blogin, Catnip and catnaps. Asiaa!

Nyt olen jo voimissani ja sapuskaolotkin ovat kohentuneet entiselleen. Sainpa sairauden varjolla maistaa myös uutta erikoisherkkua, johon jäin heti koukkuun: savujuustoa. Todellista namia, sitä syön ihan kädestä. Vielä kun pääsisi oikein kunnolla ulos, mökille tai jotain...

torstaina, syyskuuta 09, 2004

Kotirintamakarkuruutta

En ole mikään kovin aktiivinen elokuvissa kävijä. Itse asiassa olen kai vaan huono liikkeelle lähtijä. Sitten kun saan itseni leffateatteriin saakka, nautin kyllä hyvästä laadusta ja soundista kuten useimmista elokuvistakin. Nyt Resurssi oli hiljattain saanut jostain pari sarjalipuketta, jotka päätimme käyttää katsomalla Juoksuhaudantien. Karkasimme lähiökotirintamalta oikein urbaaniin tsadiin saakka.

Luin kirjan lähes yhdellä istumalla jo jouluna 2002, kun pukkiResurssi sen toi ja pidin siitä kovasti. Kirjojen elokuvaversiot tuntuvat usein latteammilta kuin itse kirja. Niin nytkin. Olin jo muodostanut oman mielikuvani tyypeistä ja elokuvassa lähes kaikki olivat jollain lailla ”vääriä”. Kiinteistönvälittäjä Kesämaan roolissa ähkinyt Kari Väänänen vastasi eniten kirjasta syntynyttä mielikuvaani. Ihan hyvin juoni oli kuitenkin tiivistetty elokuvaksi ja pätkän katsoi ihan mielikseen. Miksikään hyvän mielen leffaksi sitä ei voi kuvata, mutta ei kai se ole kaikkien elokuvien tavoitekaan. Ei kuitenkaan ahdistanut liikaa ja huumoria oli sopivasti seassa. Taidan kuitenkin lukea kirjan kohta uudelleen... Ja juu, loppuratkaisua en paljasta.

Elokuvan lavasteena ollut rintamamiestalo on [tätä kirjoitettaessa] myynnissä. Siitä vaan Kesämaalle soittelemaan.

keskiviikkona, syyskuuta 08, 2004

Hopeinen kuu luo…

...[h]aavemaista tunnelmaa. Tavallisesti niin sympaattinen kapeneva puolikas siivilöityy silmiini tänä yönä melkoisessa takamyötäisessä retkotellen pilvenräppänän välistä. Kirkkaana kuin kirurgin veitsen välähdys se kilpailee valonlähteenä katu- ja kutuvalojen kanssa. Satukirjoissa sillä on profiili: nenä, silmää iskevä hilpeä katse ja hymyssä myhäilevä suu. Nyt ei ole. Ilme on tyly ja steriili, kliinisen kylmä. Taivaskin on tukkoisen tumma, vain muutama tähti tuikahtelee maltillisesti, tuulenhenkäys on hyytävä.

Yht’äkkiä luulen nähneeni tähdenlennon, hätäinen valonvilahdus lähes näkökentän ulkopuolella. Ei se ollut lentokone. Eikun toivomaan.

En toivo rauhaa koko maailmalle ja ruokaa nälänhätäisille. Ne asiat eivät ole toivonvaraisia. Tarvitaan tahtoa ja tekoja omia toiveitani järeämmillä mekanismeilla.

Toivon onnistumisen kokemuksia, vapautta ja tilaa mielen vaellella, elämänkokemuksista kumpuavaa viisautta, kykyä nähdä ja tuntea aidosti, rohkeutta elää ja antautua, onnea osua joskus myös oikeaan, lempeyttä ymmärtää ja antaa anteeksi itselleen.

Aika paljon yhdelle tähdenlennolle.

tiistaina, syyskuuta 07, 2004

Blogistan – kuin pieni kaupunki

Niin paljon mahtuu virtuaalilähiöömme oikean elämän makua ja värejä kaikessa kirjossaan. Luopumista, surua, uutta elämää, onnea, pieniä iloja, ystävyyttä, innostusta, ikävää, kaipausta, työtä, matkoja, harrastuksia, opiskelua, luontoa, arkea, särkyä, tuskaa, tunnelmaa, angstia, ahdistusta, kylmää tuulta ja huumorin kukkaa.

Alati läsnä kanssabloggaajien riveillä, niiden väleissä ja kommenteissa on lämmin myötäelämisen hehku. Tuki ja kannustus, ilo ja hymy, rohkaiseva sana, haastava mielipide, pieni hymiö, ymmärrys. Samalla kuitenkin kunnioittava sallimus antaa asukin olla halutessaan rauhassa.

Tuntuu hyvältä. Joka sanalla on sittenkin merkitys. Jollekin.

maanantaina, syyskuuta 06, 2004

Koti on siellä missä sydänkin, vol. 2

Huvittelimme sunnuntaina tiirailemalla sauvakävelylenkin päätteeksi pari lähiömme lähiseudun asuntoesittelyä. Ei sillä, että mihinkään olisimme muuttamassa, mutta kiinnosti vaan katsoa, että minkämoisia luukkuja sitä kovalla rahalla naapurustossa kaupitellaan. Tirkistelyä suomeksi.

Ensin singahdimme täydellistä remonttia kiljuvaan neliöön [parketti koiran jäljiltä ihan ruvella, tapetit lasten repimät, nukkavieru alkuperäiskunnossa oleva keittiö, yleisvaikutelma nuhjuinen] – 160.000e. Huh, mikä pyynti. Remppaan olisi mennyt ainakin 20.000e, ennen kuin siellä voisi asua.

Toinen tielle osunut kohde oli hyvin pidetty, lapsettoman alkuasukaspariskunnan kolmio. Ihan siisti, mutta tilajärjestelyiltään niin epäkäytännöllinen, että ei meidän mikään olisi mahtunut minnekään ilman erityisvääntöä ja seinien kaatamista. 145.000 e. Omistaja myy. Eläköityvä pariskunta, joka on muutamassa maalle, lähelle kesämökkiään. Ei hassumpi ajatus.

Kömmimme tyytyväisinä omaan pesäämme. Laitoimme saunan päälle. Kissa kiehnäsi kintuissa, kissankarva pölisi ja aurinko siivilöi muutkin pölyt suloisesti näkyviin. Epäjärjestystä siellä täällä, lehtipinoja, vaatemyttyjä, ylimääräistä roinaa, fläkkejä parketissa, nöyhtää lavuaarissa. Silti maailman paras paikka. Meidän näköinen, paikka missä asutaan, oleskellaan ja viihdytään – ei näytellä eikä liiemmin varota mitään. Eletään vaan. Ja välillä ollaan ihan suu messingillä onnenmuruistakin... Koti.

p.s. Snif:o(

lauantaina, syyskuuta 04, 2004

Nyt on odottavan aika pitkä

Asennoitumiseni valokuvaukseen on yksinkertainen. Ne kuvaa, jotka osaa. Ihailen ja nautin heidän otoksistaan. Minä tyydyn siihen, että saan muistoni talteen ja voin tehdä sen helposti, kevyesti, huomaamatta, ilman sen kummempia erityisvirityksiä. Muistikuvat kuitenkin ovat ne aidoimmat ja itselle tärkeimmät kuvatukset omakohtaisista tapahtumista [edellyttäen, että muistaa jotain;o)].

Ikikulu [varmaan jo yli 10 vuotta vanha] Olympus mju-1 filmikamerani on pitkään vartoillut vuoroaan päästä eläkkeelle ja kameroiden huuto.net taivaaseen. Tuo helppokäyttöinen, pieni, kolhut kestävä ja hyvin toimiva pakkaus on seikkaillut kerallani dokumentoiden lukuisat mielenkiintoiset matkat, eloisat pirskeet, haikeat jäähyväiset, hempeät ja lempeät läheisyyden tunnelmat.

Tänään bongasin sen seuraajan. Ehdottomasti sininen. Voi kun olis pian jo lokakuu!

Via Digicamera.

perjantaina, syyskuuta 03, 2004

Ennen päivänlaskua ei voi

Blogistanin yökyöpelinvuoren tuotantolaitoksella valmistaudutaan jälleen uuteen hämärään täsmäiskuun. Juuri kun olet laskenut turpean turpasi höyhentyynyllesi, päivittyy pamaukseesi uutta, lukematonta lyriikkaa. Vastauksena lukijakysymykseen siitä, mikä meno, mikä veto, mikä lento täällä oikein liikettä aiheuttaa, toivotamme kaikki halukkaat tervetulleeksi opastetulle kiertokäynnille aavemaiseen, brandynhuuruiseen konesaliimme!

Tuotantolinjalla 1 tähtireportteri Misse naukuu nauhalle tuoreimpia seikkailujaan samalla, kun kynsii viimeisiä tapetinrippeitä seinästä irti. Aihepiiri pysyttelee tiettävästi metsästyksen ja ulkoilun parissa, saattaa sinne yksi ripulikokemuskin mahtua. Uusista harrastusaiheista on agility-teema ehkä se kaikkein naukuttelevin. Coming soon!

Linjan 2 materiaali koostuu lähinnä tylsän turruttavasta äiti-angstiurputuksesta, jonka tuotannossa ahdistus ja syyllisyydentunteet toimivat ratkaisevina moottoreina. Lapsuuden alitajuiset hylkäyskokemukset ja isän melkoisen varhainen edesmeno saattavat myös nousta otsakkeisiin lähitulevaisuudessa.

Kolmannella tuotantoliedellä syntyy epätasaista tahtia erittäin kyseenalaisia ruokavinkkejä, arveluttavia viini-arvioita sekä muka-maalaisromanttisia mökkeilypläjäyksiä. Tuotannosta vastaava editori onkin jatkuvasti syövyksissä, viinihuuruissa ja ihan pihalla [toisinaan jopa pihan perällä]. Syksyn sato näyttää jäävän onneksi vähäiseksi, joten paineita tulee ainoastaan sopivan maa-artisokkareseptin löytämisestä, testaamisesta ja arvioinnista. Ja mikä viini sen maa-artisokan kanssa muka kävis? Koskas sato pitikään korjata?

Pepunkuolaus ja reisien bongailujaos toipuu toistaiseksi olympiaväsymyksestä ja on vetänyt laput silmille. Ei näin sateisella kelillä muutenkaan oikein ole mitään nähtävää. Rullaluistelijatkin ovat jo vetäytyneet syyshorrokseen ja rullasuksijat suksineet ties mihin v***uun.

Resurssiteknisestä parisuhdenurkkauksesta kuuluu kiihkeää kuhinaa ja lempeää tuhinaa. Saattaapa muutama orgastinen kiljahduskin välistä kajahtaa ilmoille. Ihmissuhdemössöä valmistuu varsin epätasaisesti sykähdyksittäin, ruiskaus kerrallaan. Tämä tuotanto on sitä hyvinvointia ylläpitävää tavaraa, vähän kuin aromiterapiaa tai reikiä.

Entinen elämä –arkistossa aina välillä pölyhuiska epähuomiossa hutaisee ylähyllyjäkin ja jo unohdetuiksi luokitellut sekoboltsiseikkailut editorin elämästä saattavat nousta pintaan. Tämä tuotantosuunta lie kiihtymään päin, kunhan kiikkustuoliaika koittaa. Tiivis yhteistyö parisuhdenurkkauksen kanssa on tärkeää.

Seitsemäs tuotantokaistale vääntää kammella runoja ja googlaa lainauksia elävien tai kuolleiden runoilijoiden ja aforisminikkarien tuotannosta. Kaistan vastuulla on myös Eino Leinon tuotannon puffailu tasaisin väliajoin. Erittäin herkkä lajike, joka usein ihan väkisin ottaa tilansa, vaikka julkaisupaikka olisi jo luvattukin jollekin muulle.

Tunnetko tyypin/hämmentäviä ammatteja –tiimi valmistelee parhaillaan juttua editorien ammattikunnasta. Jutun synnyttäminen näyttää kestävän. Kamalan vaikeita havainnoitavia nuo editorit. Pitäisi kai tehdä jotain päiväsaikaan ajoittuvaa haistattelua, jotta saisi kunnon otoksen. Krooh...

Ottaa pattiin oikeissa töissä –tyylisuuntaus kärsii tosi pahoista tuotanto-ongelmista ja onkin hyllytetty toistaiseksi. Aiheita on ruuhkaksi saakka ja editori on niin stressaantunut, ettei kykene tuottamaan mitään. Mikä lie löysä olkapää –syndrooma.

Kymmenes liukuhihna suoltaa matkailu- ja liikennemarmatuksia. Siellä on nyt käynnissä tarmokas tiedonkeruu lähestyvää Lapin reissua varten. Tämä hihna on hyvin sesonkiluontoinen ja kärsii pahasti kausivaihteluista.

Torstain toivojoukkue ei ole vähään aikaan osunut paikalle laitokselle torstaisin. Kenelläkään ei tunnu olevan tietoa, mihin Toivo on remminsä harhauttanut. Kymppilinja kyllä epäili, että Toivo olisi ottanut harha-askeleen Venäjän puolelle. Saanut kai vihiä, että huonoimmat jutut julkaistaan torstaisin. Mahtaako olla enää toivoa?

Sekalaiset arkiset askareet –linjastossa on runsaasti lähes valmista materiaalia odottamassa ratkaisevaa viimeistelyä. Tämän linjan tuotoksia käytetään yleensä täytematskuna, kun ei mitään muuta kerta kaikkiaan ole tarjolla tai valmiina. Tuotoksiin turvaudutaan usein myös silloin, kun kello alkaa lähetä aamukolmea eikä muilta linjoilta inspiraation poikastakaan ole ilmaan pompannut.

Mutta mikäs kuhina se täällä vihonviimeisessä cornerissa oikein on? Ahsoo, täällähän nuoleskelee täydellä teholla interblogistinen diskurssigeneraattori tuoreimpia lipaisuja naapuriblogien helakan rusottaville takamuksille samaa tuottavaa tahtia kuin jos Invalidisäätiön kannatusmerkkejä kuoriin nuolisi. Tämä on todella tärkeä tuotantosuunta ja tähän aiotaan satsata entisestään. Nouseva listasijoitus on kuin kohoava pörssikurssi – luo tyytyväisiä pamauksen omistajia ja tuottaa lisä-arvoa aikaansa sijoittaville.

Seuraava suurempi muutos tuotantolaitoksella on siirtyminen 10-päiväiseen yöviikkoon. Varo vaan.

p.s. Ei menninkäisten tarvitse nousta aamulla virkeänä töihin. Hoituu ne hommat myöhemminkin. Ennen päivänlaskua kun ei vaan voi...

torstaina, syyskuuta 02, 2004

Rankkurin orsilla

Jokaisessa meissä asuu pieni koira. Ainakin posliinisellainen. Tämä täytyy kissaihmisenkin myöntää luettuaan mäyräkoiran oivan luonnehdinnan koirapuistikon tovereista. Kääpiöpinseri on vallan hellyttävä tapaus, mutta etenkin ulkoiselta habitukseltaan harmittavan kaukana minusta. Enemmänkin tunnen itseni vihikoiraksi.

Vihikoira on rauhallinen ja lempeä, leikkisä ja humoristinen. Se on ystävällinen ihmisiä kohtaan, joskin hiukan varautunut vieraille. Se ei mielellään riitele toisten koirien kanssa. Tärkein luonteenpiirre on itsepäisyys, mikä tekee siitä loistavan jäljestäjän ("kesken ei lopeteta") mutta toisaalta hankalan koulutettavan. Koulutuksessa (ja kaikessa) tulee muistaa että vihikoiraa ei voi pakottaa mihinkään, se on hyvin herkkä ja menee täysin lukkoon pakotettaessa eikä tee mitään. Kouluttajan täytyy käyttää mielikuvitustaan keksiessään keinoja millä saada vihi tekemään mitä kouluttaja haluaa. Sekin on mahdollista!

Vihikoira on raskasrakenteinen ja massiivinen ja antaa itsestään uljaan ja jalon vaikutelman. Sillä on liian iso nahka, ja etenkin pään ja kaulan alueella nahka muodostaa ryppyjä. Nahka roikkuu myös silmien kohdalla, jolloin silmän punainen sidekalvo paljastuu, ja koira näyttää jonkun mielestä pelottavalta, toisen mielestä hassun krapulaiselta. Samoin huulet ovat suuret ja roikkuvat.

Vihikoira ei sovellu kaikille, se on vaativa ja kovatöinen. Se on suurikokoinen, hyvin vahva ja kova vetämään hihnassa (ellei tätä tapaa opeteta jo pentuna pois). Suurin miinuspuoli lienee, että vihikoira kuolaa erittäin paljon. Toiset ihmiset eivät tätä voi sietää ollenkaan, mutta jos muuten rakastaa tätä hassunnäköistä kurttunaamaa, niin kaikkeenhan tottuu. Kuolaa on aina ja kaikkialla. Aito vihi-ihminen ei menetä huumorintajuaan koiran roiskauttaessa kuolaklöntin omistajansa naamaan tai ruokalautaselle. Vihikoira ei hauku (ei osaa), vaan se ulvoo. Ääni onkin todella vaikuttava. Vihikoira kuorsaa, joskus todella äänekkäästi, ja muutenkin sille saa nauraa päivittäin, esimerkiksi kun se pää alhaalla (jolloin ylimääräinen nahka tekee siitä sokean) törmäilee lyhtypylväisiin.

Nih. Kysykää vaikka Resurssilta.

Jos joskus saisin tilaisuuden hankkia oman haukkimen omakotitaloon, järven rannalle, hyvien ulkoilumaastojen läheisyyteen, se olisi ehdottomasti tämä. Maitokahvin värisenä. Adorable. Vuh.

keskiviikkona, syyskuuta 01, 2004

huoh, huoh, puuh -puhelu

- Hei äiti, mitäs kuuluu?

- No ei niin kehuttavaa. Tässä vaan sohvalla loikoilen ja katselen televisiota, Luontoiltaa. Kukaan ei ole tänään vielä soittanutkaan. Missäs sä olet näin myöhään ollut?

- Meni töissä hieman myöhempään ja kotimatkalla piti poiketa vielä kaupassa. Nyt olis tässä vielä näitä kotihommiakin...

- Ai jaa. Mulla on ollut niin kauhea särky taas jaloissa, etten saanut viime yönä oikein kunnolla nukuttua. Päivällä on sitten niin väsyttänyt, etten jaksanut edes roskapussia viedä. Olen ottanut tänään jo viisi nitroa, kun on olo tuntunut niin vaikealta. Saas nähdä näkeekö tässä uutta aamua enää.

- Vai sillä lailla. Joko sait kokeiden tulokset terveysasemalta selville?

- Jonotin toista tuntia puhelimessa, ennen kuin pääsin läpi. Ei se lääkäri ollut ehtinyt vielä niitä katsoa. Pitää soittaa huomenna uudelleen. Ei tämä verenpainelääkitys nyt vieläkään ole kohdallaan, taas on lukema yli 200, kun mittasin. Haluaisin keskustella sen tohtorin kanssa vaihtoehdoista, mutta kun ei sitä saa edes puhelimeen.

- Entäs se mukava terveydenhoitaja? Jos sen kautta pääsisi lääkäriin käsiksi?

- Ei sillä ole vapaita aikoja moneen viikkoon! Nyt kun neuvolatkin ovat taas alkaneet täydellä teholla. Turha toivo! Olen jo soitellut sinne neuvontanumeroonkin pariin kertaan ja kysynyt neuvoa, mutta sieltäkin vaan kehotetaan ottamaan yhteyttä omalääkäriin. Mikä oma se semmonen lääkäri on, kun ei puhu kunnolla edes suomea eikä sitä tapaa henkilökohtaisesti kuin kerran vuodessa. Mahtaako se edes ymmärtää näistä lääkityksistä mitään? Kyllä sun nyt täytyisi hakea sieltä internetistä niitä vaihtoehtoisten lääkkeiden nimiä ja jotain lisätietoa, että mitä tässä nyt kannattaisi tehdä.

- Voinhan mä katsoa, mutta kun sulla on niin monta sairautta, niin vaikeaa se varmaan on löytää lääkitystä, joka sopisi hyvin yhteen heti alkuunsa. Yhden vaivan kun saa kohdalleen, niin joku muu kremppa muuttuu pahemmaksi. Täytyisi vaan yrittää jaksaa kokeilla, jos vaikka se oikea coctail lopulta löytyisi.

- Niin kai se on, mutta kun ei millään saa oltua, kun välillä huimaa niin, ettei meinaa jaloillaan pysyä. Koska ehtisit tulla taas käymään, niin uskaltaisin mennä suihkuun ja pestä tukan? Kerran jo horjahdin siellä pahasti, enkä oikein enää uskalla yksin mennä. Maitokin on vähissä. Ja pitäisi imuroidakin.

- En taida päästä ennen viikonloppua millään. Kuinka se maito nyt pääsi unohtumaan, kun toissapäivänä kävin? Kyllä meidän pitäisi jutella siitä kotiavustaja-asiasta vielä. Olen selvittänyt kaikki valmiiksi, ja paperit voitaisiin laittaa heti vetämään.

- En minä mitään ulkopuolisia nuuskijoita tänne halua! Kyllä minä ihan hyvin pärjään kotona. Jos vain ehdit välillä piipahtaa auttamassa. Muistat kai, että ensi tiistaina tarvitsen heti aamusta kyydin sinne verikokeisiin. Ja postista tuli tänään jotain papereita, joita en oikein ymmärrä, kyllä sun pitäisi tulla niitä katsomaan.

- No jos mä sit yritän huomenna illalla käväistä [huoh].

- No sepä kiva, jos ehtisit. Laitan ostoslistan valmiiksi, apteekistakin pitäisi yksi resepti käydä hakemassa. Ja se Lidlin hyvä appelsiinimehu on ihan loppu, kyllä virkistäisi aamuisin kupillinen. Laitan iltakahvit sitten, jos tuot jotain kahvileipää. En ole yhtään saanut maistaa edes kotitekoista mustikkapiirakkaa tänä vuonna!

- [huoh, huoh] Soitellaan vielä huomenna tarkemmin aikatauluista.

- Ei taas uni tule silmään, kun sadetta vaan enteilee lisää tuo jalkasärky. Kuukin paistaa päin naamaa. Mitäs teille muuten kuuluu?

- Eihän tässä ihmeitä...[ei ehdi ihmeitä kuulumaan tässä rallissa]

- No soitellaan taas huomenna tilanteista. Hei.

- Hei [puuh]